Mutta heidän ajatuksensa eivät olleet siellä. Jacques, joka arasteli naisia, oli tullut ajatelleeksi tapahtumia, jotka olivat lähentäneet häntä Séverineen. Tämä istui tuossa, hipaisi häntä, uhkasi valloittaa hänen olemuksensa, ja hän tunsi yhtämittaista hämmästystä. Viimeisen, Rouenissa toimitetun kuulustelun jälkeen ei hän enää epäillyt hänen olevan osallinen Croix de-Maufrasin luona tehtyyn murhaan. Voimatta selvästi ratkaista kysymyksiä, oli hän kysynyt itseltään: Miten oli se tapahtunut? Minkälaisista seikoista oli se johtunut? Mikä intohimo taikka harrastus oli pakoittanut heitä siihen? Hän oli kuitenkin lopulta sommitellut siitä itsellensä seuraavan päätelmän:
Mies oli itsekäs ja hurjapäinen ja oli tahtonut saada lahjoituksen haltuunsa. Kentiesi hän pelkäsi, että testamentti muutettaisiin heidän vahingoksensa. Ehkäpä oli hän tehnyt sen kiinnittääkseen vaimonsa itseensä verisellä siteellä.
Ja hän pysyi kiinni tässä jutussa, jonka synkällä kohdalla oli suuri vetovoima häneen ja kiinnitti kovin hänen mieltään, vaikk'ei hän koettanut saada siihen selvyyttä. Häntä kiusasi myöskin se ajatus, että hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikki oikeuden edessä. Juuri tämä ajatus liikkui hänen mielessään, kun hän huomasi istuvansa penkillä niin lähellä Séverineä, että lonkassansa tunsi hänestä säteilevää lämpöä.
— On todellakin ihmeellistä, että maaliskuussa voimme näin istua ulkosalla, kuin olisi kesä, virkkoi hän vihdoin.
— Niinpä kyllä, vastasi Séverine, kohta auringon noustua korkeammalle on oikein ihanaa.
Séverine puolestansa ajatteli, että Jacques varmaankin oli oikein tyhmä, ellei epäillyt heitä rikoksellisiksi. He olivat liian innokkaasti pyrkineet hänen suosioonsa, tälläkin hetkellä juoksi hän liian silmiinpistävällä tavalla hänen perässään. Sillä aikaa kun vaitiolon tuon tuostakin keskeytti jokunen merkityksetön sana, seurasi Séverine hänen ajatustensa kulkua. He katsoivat toisiansa silmiin ja Séverine luki hänen katseestaan, että hän kysyi itseltänsä, oliko se Séverine, jonka hän näki mustana kasana koko painollansa painavan uhrin jalkoja alaspäin. Mitä tekisi ja sanoisi hän kiinnittääkseen hänet itseensä irroittamattomalla siteellä?
— Tänä aamuna oli Havressa sangen kylmä, lisäsi hän.
— Puhumattakaan kaikesta siitä sateesta, minkä saimme, vastasi
Jacques.
Tässä silmänräpäyksessä sai Séverine äkisti erään päähänpälkähtämän. Hän ei tuumaillut, ei taistellut, se tunkeutui häneen kuin vaistomainen vaikutus hänen järkensä ja sydämensä synkistä syvyyksistä, sillä jos hän olisi ajatellut asiaa, ei hän olisi mitään sanonut. Mutta hän tunsi, että se oli hyvä, ja että hän puhumalla voittaisi hänet.
Hän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät viidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä; ainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston yksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä aivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman mitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän puoliääneen: