Ja hän tarttui itse sangen näppärästi hänen käsivarteensa.
Nyt, kun hän ei enää ollut musta ja nokinen matkan jäljeltä, näytti hän Séverinen mielestä hienolta. Hän käyttäytyi kuin lomalle lähtevä virkamies, ja hänen siivoa, porvarillista ulkonäköänsä korotti jonkinlainen reipas ylevyys, joka oli seuraus tottumuksesta raittiiseen ilmaan ja jokapäiväisestä vaaran uhmailemisesta. Ei milloinkaan ollut hän niin selvästi huomannut, että Jacques oli niin kaunis pyöreine, säännöllisine kasvoineen ja valkealla hipiällä olevine tummanruskeine viiksineen. Ainoastaan hänen arat katseensa, nuo kultatäpläiset silmät, jotka karttoivat häntä, herättivät Séverinessä edelleenkin epäluuloa.
Jos hän karttoi katsomasta häntä suoraan kasvoihin, niin merkitsikö se sitä, että hän ei tahtonut sitoutua mihinkään, tahtoi menetellä miten mielensä teki häntäkin kohtaan? Siinä epätoivoisuudessa, jonka vallassa hän nyt oli, ja vapisten joka kerta, kun ajatteli Rue du Rocherin varrella olevaa huonetta, jossa hänen kohtalonsa nyt ratkaistiin, oli hänellä tämän jälkeen ainoastaan yksi tarkoitusperä, nimittäin saada se käsitys, että mies, joka antoi hänelle käsivartensa, kuului hänelle kaikkineen päivineen, saada hänet, silloin kun hän avasi silmänsä, upottamaan katseensa syvälle hänen katseeseensa. Silloin kuuluisi hän hänelle. Séverine ei ollut rakastunut häneen, ei edes ajatellutkaan sellaista. Mutta hän koetti aivan yksinkertaisesti muuttaa hänet omaisuudeksensa, jott'ei hänen kauemmin tarvitsisi peljätä häntä.
He kulkivat muutamia minuutteja ääneti keskellä sitä kävelijäin alituista virtaa, joka on kysymyksenalaiselle väkirikkaalle seudulle ominainen. Toisinaan oli heidän pakko astua alas katukäytävältä ja mennä ajotien yli noiden kaikkien vaunujen lomitse. Sitten saapuivat he Batignollespuistoon, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin kaunis. Taivas, jonka aamullinen rankkasade oli puhdistanut, säteili nyt lempeän sinisenä ja sireenit aukoivat umppujansa maaliskuun auringon vienossa paisteessa.
— Menemmekö tuonne sisälle? kysyi Séverine. Tämä väenpaljous panee pääni pyörälle.
Jacques aikoi tehdä sen muutenkin, tajuamatta tarvetta, jota hän tunsi saada hänet itsellensä kaukana muista ihmisistä.
— Niin, sinne taikka johonkin muualle, vastasi hän.
He kävelivät aivan hiljalleen ruohostossa lehdettömien puiden keskellä. Ulkona oli paljon vaimoja pikkulasten kanssa ja muutamia muita, joilla oli kiire, ja jotka sen vuoksi kulkivat oikotietä puiston läpi. He kapusivat purojen yli ja menivät kukkuloiden keskelle; sitten palasivat he hiljakseen kävellen, kunnes saapuivat muutamien kuusistojen luo, joiden tumma vehreys välkkyi auringon valossa. Ja koska tässä yksinäisessä kolkassa oli penkki, piilossa toisten katseilta, istuutuivat he sille, edes keskustelemattakaan siitä ja juuri kuin yhteisestä suostumuksesta sinne tulleina.
— Tulipa sentään kaunis ilma tänään, sanoi Séverine hetkisen äänettömyyden jälkeen.
— Tuli, vastasi Jacques, aurinko on jälleen tullut näkyviin.