Jacques oli, hänelle sitä sanomatta, määrännyt kohtauspaikaksi porttinsa edustan, koska veturivarikko, jonne heidän oli määrä yhdessä mennä, oli melkein vastapäätä. Mutta Séverinen kysymys saattoi hänet vielä enemmän hämilleen, hän kuvitteli mielessään, että tuo nainen menisi tuttavallisuudessa niin pitkälle, että pyytäisi saada nähdä hänen huoneensa. Mutta se oli niin huonosti kalustettu ja niin epäjärjestyksessä, että häntä hävetti.
— En minä täällä asu, minulla on vaan pieni nurkka, jossa nukun, vastasi hän. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä minä pelkään, että päällikkö on jo lähtenyt ulos.
Todellakaan he eivät tavanneet häntä saapuessaan siihen pieneen taloon, jossa hän asui asema-alueella veturitallin takana, ja he etsivät häntä turhaan vajasta toisensa jälkeen. Kaikkialla sanottiin heille, että heidän olisi tultava takaisin puoli viiden ajoissa, jos tahtoisivat varmasti tavata hänet korjauspajoissa.
— Hyvä on, me tulemme takaisin, selitti Séverine.
Ollessaan taas aseman edustalla Jacquesin kanssa kahden, sanoi hän:
— Onko teillä, jos olette vapaa, mitään sitä vastaan, jos vartoan teidän seurassanne?
Hän ei juuri hevin voinut vastata kieltävästi, ja muuten, huolimatta siitä kalvavasta levottomuudesta, minkä hän hänessä sai aikaan, herätti hän hänessä yhä suurempaa ja voimakkaampaa ihastusta, niin että se tahallisesti poiskarkoittava nyreys, jota hän oli päättänyt osoittaa, katosi naisen lempeiden katseiden tieltä. Kenellä oli niin hellät ja peljästyneet kasvot, oli varmaan lemmessäänkin kuin uskollinen koira, jota ei edes raski lyödä.
— Ei, minä en teitä suinkaan jätä, sanoi hän vähemmän äkeästi.
Meillä on tunti aikaa… Menemmekö johonkin kahvilaan?
Séverine hymyili hänelle ja oli onnellinen, huomatessaan hänen vihdoinkin käyneen hieman ystävällisemmäksi.
— Ei, ei, minä en tahdo sulkeutua sisälle… Mieluummin kävelemme kaduilla, missä vaan tahdotte.