Ei milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja tarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa, saapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään aamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5:teen illalla, s.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona hänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen aamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi voinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta hän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa orjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui erikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin olisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja säännöllisen elämän saavuttamiseen.
Séverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen viikko voitiin pitää "elävän leskenä", ja joka näki miehensä joka toinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti tarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli hän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän ja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli saavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä sinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen kuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.
Molemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa kahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa huoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat varmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.
Etenkin Séverine eli nykyään taas hyvin rauhallisesti. Hän sai taas pian takaisin vanhan laiskuutensa ja mukavuusharrastuksensa ja jätti jälleen kaikki taloustoimet Simon-eukolle; ikäänkuin hän itse olisi ollut hieno nainen, jonka sopi tehdä ainoastaan hienompia käsitöitä. Hän alotti erään työn, joka ei näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi, erään koruommellun couvre pied'in, joka uhkasi kestää koko hänen elinaikansa. Hän nousi ylös hyvin myöhään onnellisena siitä, että sai maata ja venytelleitä yksinään vuoteella, lähtevien ja saapuvien junien uneen tuudittamana, jotka hänelle ilmoittivat ajan kulun täsmälleen kuten kello.
Avioliittonsa ensi aikoina oli häntä häirinnyt kova melu asemalta, höyryvihellykset, kääntölevyn jymähdykset, tuo ukkosen kaltainen pauhina, nuo ankarat jyrähdykset, jotka maanjäristyksen tavoin ravistelivat häntä ja kaikkea, mitä huoneessa oli. Mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja tuo kaikuen tärisevä asema sisältyi hänen elämäänsä. Ja nyt miellytti se häntä, juuri tämä melu muodostivat hänen rauhansa.
Ennen aamiaista siirtyi hän toisesta huoneesta toiseen ja jutteli eukon kanssa, joka siivosi ja piti huolta taloudesta, mutta itse hän ei tehnyt mitään. Pitkät iltapäivät vietti hän ruokasalin akkunassa ja työt, jotka hän oli tekevinään, putosi useimmiten polvelle ja hän tunsi olevansa onnellinen siitä, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä. Niinä viikkoina jolloin hänen miehensä päivän koittaessa tuli ylös mennäkseen levolle, kuuli hän hänen kuorsaavan iltapuoleen saakka. Se oli muuten hupaista aikaa, ja hän eli kuten ennen naimisiin menoaankin. Hänellä oli silloin hallussaan koko tuo leveä sänky ja hän huvitteli sen jälkeen kuten halusi ja hänellä oli koko päivä käytettävänään.
Hän ei juuri koskaan mennyt ulos, koko Havresta näki hän sinkkikaton yli, joka kaihti näköalaa muutaman metrin päässä hänen silmistään, ainoastaan nuo läheisistä tehtaista nousevat suuret, mustat savupilvet. Tämän ikuisen muurin takana sijaitsi kaupunki ja hänellä oli aina jokin aistimus siitä, että se oli siellä. Hänen mielipahansa sen johdosta, ett'ei hän koskaan nähnyt sitä, oli vähitellen kadonnut. Viisi, kuusi ruukkua, joissa kasvoi leukoijia, ja jotka hän oli asettanut peronkikaton räystäälle, muodostivat koko hänen puutarhansa ja sulostuttivat hänen yksinäisyyttänsä.
Kun Roubaud oli vapaana, oli hänellä tapana kavuta ulos akkunasta, kävellä räystästä pitkin, kiivetä sitten sinkkikattoa ylöspäin ja istuutua päädyllä Cours Napoléonin yläpuolella. Siellä poltteli hän piippuansa ulkona vapaassa ilmassa ja hänen jalkojensa alapuolella oli kaupunki ja laivaveistämö korkeine mastometsineen ja ääretön vaalean viheriä meri.
Sama unteluus näytti vallanneen ne toisetkin virkamiesperheet, jotka olivat Roubaudin naapureina. Käytävä, jossa tavallisesti oli ollut niin loppumatonta löpinää, oli nyt myös käynyt hiljaiseksi. Philomènen käydessä rouva Lebleun luona saattoi tuskin kuulla pienintäkään ääntä heidän keskustelustaan. Ällistyneinä molemmat siitä, mitenkä asia oli kehittynyt, puhuivat he nykyään asemapäällikön apulaisesta vain halveksivan säälivästi. Oli ihan varmaa ja totta, että hänen vaimonsa, jotta mies saisi pitää paikkansa, oli Pariisissa käydessään puuhaillut hyvin somissa asioissa. Roubaud oli nyt piloillemennyt mies, eikä voinut vapautua eräistä epäluuloista.
Mutta kun rahastonhoitajan vaimo sitä paitsi oli vakuutettu siitä, ett'ei hänen naapurillaan tämän jälkeen olisi tarpeeksi vaikutusvaltaa ottaakseen häneltä hänen asuntoansa, osoitti hän heille peittelemättä etevämmän halveksimista, meni heidän ohitseen hyvin kopeasti ja tervehtimättä. Loukkasipa hän Philomèneakin, joka yhä harvemmin kävi hänen luonaan, koska alkoi pitää häntä ylpeänä ja ikävänä. Omatakseen jotakin tointa rouva Lebleu kuitenkin edelleen vakoili neiti Guichonin ja asemapäällikkö Dabadien välisiä lemmenasioita, mutta ei onnistunut koskaan saamaan mitään selkoa. Käytävästä ei nyt enään kuulunut muuta kuin hänen huopatohvelinsa melkein äännetön laahustus. Sillä tavoin kului kuukausi tuollaisessa syvässä, mahtavassa rauhassa, mikä on tavallinen suurten hirmutapausten jälkeen.