Mutta Roubaudeilla oli kuitenkin jotakin, joka kiusasi heitä ja saattoi heidät levottomaksi. Ja se oli muuan paikka ruokasalissa, jota heidän silmänsä eivät voineet kohdata, ilman että he jälleen tunsivat mielensä levottomaksi ja pahaksi. Se oli akkunan vasemmalla puolella, mistä he olivat irroittaneet ja sitten jälleen paikoilleen panneet tammipienan ja sen taakse piiloittaneet kellon ja ne kymmenen tuhatta frangia, mitkä he noin kolme sataa frangia kultaa sisältävän rahakukkaron kera olivat ottaneet Grandmorin-vainajalta. Roubaud oli ottanut kellon ja rahat vain jotta luultaisiin ne varastetun. Hän ei ollut mikään varas, hän voisi, sanoi hän, kuolla nälkään, ennen kuin käyttäisin edes centimeäkään niistä tahi myisi kellon. Sen ukon rahat, joka oli häväissyt hänen vaimonsa, ja jota hän oli rangaissut, nämä likaiset, verentahraamat rahat, ei, ei, ne eivät olleet tarpeeksi puhtaat, jotta kunniallinen mies voisi niihin koskea. Kuitenkin ei hän silloin ollenkaan ajatellut taloa Croix-de-Maufrasin luona, jonka hän otti vastaan. Ainoastaan se, että hän tätä inhoittavaa murhaa tehdessään oli tutkinut uhrin taskut ja ottanut nämä rahat, suututti häntä, liikutti hänen omaatuntoansa ja peloitti häntä.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut halua polttaa ne, sekä jonakin iltana heittää kello ja kukkaro mereen. Vaikka yksinkertaisin varovaisuus neuvoi häntä tekemään sen, niin oli hänessä kuitenkin jotakin, mikä pani sitä vastaan. Hänessä oli näet itsetiedoton kunnioitus rahoja kohtaan, eikä hän milloinkaan olisi voinut taipua hävittämään sellaista summaa. Ensi yönä oli hän pistänyt kaikki tyyni pieluksensa alle, eikä pitänyt mitään paikkaa tarpeelliseksi varmana. Seuraavina päivinä oli hän ponnistanut voimiaan löytääkseen piilopaikkoja, muutti säilytyspaikkaa joka aamu ja tuli levottomaksi pienimmästäkin melusta, hän kun pelkäsi kotitarkastusta. Ei milloinkaan ollut hän ollut niin kekseliäs. Mutta vihdoin eräänä päivänä ei hän voinut löytää yhtään ovelampaa kätköpaikkaa ja väsyneenä tuosta alituisesta levottomuudelta oli hän liian laiska ottaakseen esille rahat ja kellon, jotka hän edellisenä iltana oli kätkenyt puitten taa.

Nyt ei hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut etsiä sieltä. Se oli kun luutalo, kauhun ja kuoleman luola, josta peikot häntä väijyivät. Väistyipä hän silloinkin, kun hän meni asettamaan jalkansa saman lankun päälle, sillä hän sai vastenmielisen tuntemuksen siitä ja hän luuli silloin tuntevansa kevyen työnnön jaloissaan. Iltapäiväisin istuessaan akkunan luo, veti Séverine tuolin syrjään, jott'ei istuisi suoraan sen ruumiin päällä, jota he siten pitivät piilossa permantonsa alla. He eivät koskaan puhuneet siitä keskenään, he koettivat mielessään kuvitella tottuvansa siihen, mutta suuttuivat vihdoin löytäessään sen jälleen, tuntiessaan sen tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi jalkojensa alla, ja tämä ikävä tunne oli omituisempi, kun he eivät ollenkaan tunteneet tuskaa veitsen katselemisesta, tuon kauniin, uuden veitsen, jonka vaimo oli ostanut, ja jolla mies oli pistänyt rakastajaa kaulaan. He olivat ainoastaan pesseet sen ja nyt oli se eräässä laatikossa ja Simon-eukko käytti sitä usein leivän leikkaamiseen.

Tähän rauhaan, jossa he elivät, toi kuitenkin Roubaud erään toisen syyn vähitellen kasvavaan levottomuuteen, pakoittamalla Jacquesin ahkerasti seurustelemaan heidän kanssansa. Viranteko toi veturinkuljettajan Havreen kolme kertaa viikossa: maanantaisin klo 10,35:stä edellä puolenpäivän 6,20:een illalla: torstaisin ja lauvantaisin 11,5:stä illalla 6,40:een aamulla. Ensimmäisenä maanantaina Séverinen matkan jälkeen oli alipäällikkö hyvin itsepäinen ja innokas saamaan hänet kotiin.

— Ette saa kieltäytyä, toveri, vaan tulkaa toki hitossa syömään palanen meidän luonamme! Te olette ollut niin rakastettava vaimoani kohtaan, ja minun täytynee voida jollakin tavoin saada osoittaa kiitollisuuttani.

Kahdesti oli Jacquesin yhden kuukauden ajalla siis täytynyt noudattaa kutsua aamiaiselle. Roubaudia näkyi vaivaavan se syvä äänettömyys, joka nykyään vallitsi hänen ja vaimon aterioidessa, ja hän tunsi lohdutusta, saadessaan kolmannen henkilön pöytään. Silloin muisti hän juttuja, puheli ja laski leikkiä.

— Tulkaa nyt takaisin niin usein kuin voitte. Näettehän ett'ette meitä häiritse.

Eräänä torstai-iltana, kun Jacques oli peseytynyt ja hänen piti mennä levolle, tapasi hän alipäällikön kuljeskelemassa veturitallissa, ja vaikka oli myöhäinen, vei Roubaud, jonka mielestä oli ikävä kulkea yksin, Jacquesin mukanaan asemalle ja sitten asuntoonsa. Séverine oli vielä valveilla ja istui lukemassa. Juotiin lasi ja pelattiin korttia yli puoliyön.

Tämän jälkeen muuttuivat maanantai-aamiaiset sekä torstai- ja lauvantai-yhdessäolot tavaksi. Se oli Roubaud itse, joka, kun toveri eräänä päivänä oli poissa, väijyi häntä saadakseen hänet mukaansa kotiin ja moitti häntä hänen laiminlyömisestään. Roubaud kävi yhä synkemmäksi, eikä ollut koskaan oikein iloinen, paitsi uuden ystävänsä seurassa. Tämä, joka alussa oli herättänyt hänessä niin kamalaa levottomuutta, ja jota hänen kaiketi nyt olisi pitänyt inhota niiden hirveiden asiain todistajana, ja elävänä muistuttajana, jotka hän halusi unhoittaa, oli päinvastoin käynyt hänelle aivan välttämättömäksi, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän tunsi asian todellisen laidan eikä kuitenkaan ollut puhunut. Tämä tuli ikäänkuin lujaksi siteeksi heidän välilleen, rikostoveruudeksi. Usein katsoi asemapäällikkö toiseen keskenäistä ymmärtämistä ilmaisevin kasvojenilmein, puristi äkkiä hänen kättään aivan liiaksi tuntuvasti ja vilkkaasti, jotta se olisi voinut olla pelkkä hyvän toveruuden ilmaisu heidän välillään.

Seurustelu Jacquesin kanssa tuli sitäpaitsi huvitukseksi noille molemmille puolisoille. Séverinekin otti hänet mielellänsä vastaan ja päästi hänen sisäänastuessaan heikon huudahduksen, kuin olisi hän jotakin huvia odottanut. Hän jätti kaikki, käsityön, kirjat ja alkoi puhua ja nauraa, kun hän nyt pääsi tuosta jokapäiväisestä harmaasta torroksissa olemisesta ja yksitoikkoisuudesta.