— Ah, olipa kiltisti tehty, että tulitte. Minä kuulin pikajunan äänen ja ajattelin teitä.

Aamiasista tuli oikeita juhlia. Séverine tunsi jo hänen makunsa ja meni itse ulos ostamaan tuoreita munia ja teki sen esiintyäkseen kohteliaana ja hyvänä emäntänä, joka vastaanottaa talon ystävän, ilman että siinä vielä voitiin nähdä muuta kuin halu osoittautua rakastettavaksi ja valmistaa itselleen huvia.

— Tulkaa takaisin maanantaina, siioin on räämiä.

Kun tätä seurustelua oli kestänyt kuukauden, olivat Roubaud-puolisot sillä välin joutuneet yhä kauvemmaksi toisistaan. Murhan jälkeen ja tietämättä syytä, oli Séverine saanut kovan vastenmielisyyden mieheensä. Hän tunsi olevansa hermostunut ja peloissaan. Eräänä iltana, kun valkeata ei vielä oltu sammutettu, kirkaisi hän peljästyksestä, hän luuli hänen punaisista, vääristyneistä kasvoistaan näkevänsä murhaajan kasvojen piirteet, ja sen jälkeen vapisi hän joka kerta kun tuli häntä liian lähelle, hänellä oli kamala tunne murhasta, siitä, että mies syöksyi hänen kimppuunsa veitsi kädessä. Sehän oli mielettömyyttä, mutta kuitenkin tykytti hänen sydämensä peljästyksestä. Mies taasen välitti yhä vähemmän hänestä. Oli kuin olisi tuo kamala käännekohta, tuo vuodatettu veri aikaansaanut heidän välilleen tuon väsymyksen ja välinpitämättömyyden, minkä muuten vanhuus tavallisesti tuo mukanaan. Ja Jacques osaltaan aivan varmasti vaikutti siihen, että ero tuli täydelliseksi ja hänen läsnäolonsa vapautti heidät vaivasta, jota he tunsivat toistensa seurassa.

Roubaud ei kuitenkaan tuntenut mitään omantunnontuskia. Hän oli ainoastaan peljännyt seurauksia, ennen kun asia oli liitetty asiakirjoihin, ja erittäinkin oli hän ollut hyvin levoton paikkansa menettämisestä. Nyt ei hän enään ollenkaan valittanut tuota tehtyä murhaa. Se tahtoo sanoa jos hänen olisi täytynyt tehdä se uudelleen, ei hän kenties olisi sekoittanut vaimoansa asiaan; naiset joutuvat heti pelon valtaan ja hänen vaimonsa liukui yhä enemmän hänen luotaan sen vuoksi, että hän oli pannut liian raskaan taakan hänen hartioilleen. Hänen olisi pitänyt pysyä vaimonsa hallitsijana, eikä alentua hänen kanssansa valitsemaan rikoksen kamalaa ja toraisaa toveruutta. Mutta asia oli nyt kerran se mikä oli ja siihen täytyi mukautua. Nyt hänen täytyikin oikein ponnistaa voimiaan jälleen päästäkseen siihen sieluntilaan, jossa hän oli, kun hän vaimon tunnustuksen jälkeen oli pitänyt murhaa välttämättömänä, jotta hän itse voisi pysyä elossa. Ellei hän olisi tappanut häntä, arveli hän silloin, ei hän itse olisi voinut elää. Nyt, kun hänen mustasukkaisuutensa oli sammunut, nyt, kun hän ei enään tuntenut tuota sietämätöntä kivistystä ja oli tointunut, ikäänkuin hänen sydänverensä olisi kaikesta tuosta vuodatetusta verestä tullut paksummaksi ei hän enään niin selvästi oivaltanut murhan välttämättömyyttä. Sattui, että hän kysyi itseltään oliko todellakin maksanut vaivan tehdä tämä murha.

Mutta tämä ei muuten merkinnyt edes sitä, että hän tunsi katumusta, se oli korkeintaan pettävä mielihoure, ajatus, että usein tehdään tekoja, joista ei tahdota puhua, jotta oltaisiin onnellisia, ilman että silti tullaan siksi enemmän. Hän, joka oikeastaan oli luonteeltaan niin puhelias, oli nyt vaiti pitkät ajat ja vaipui epäselviin mietteisiin, mitkä tekivät hänet vieläkin synkkämielisemmäksi. Välttääkseen istumasta kasvot kasvoihin vaimonsa kanssa päivällisen jälkeen, meni hän nykyään joka päivä peronkikatolle, istuutui päädylle, ja alttiina satamansuusta tuleville tuulenpuuskille ja tuudittautuen epämääräisiin unelmiin poltteli hän siellä piippukyökkäänsä, katsellen yli kaupungin ja postiveneiden, jotka katosivat taivaanrannalle matkalla kaukaiselle merelle.

Mutta eräänä iltana heräsi äkkiä hänen hurja mustasukkaisuutensa entisiltä ajoilta. Hän oli noutanut Jacquesin veturitallista ja vienyt hänet mukanaan kotiin juomaan lasin, ja silloin kohtasi hän rappusilla ylikonduktööri Henri Dauvergnen. Tämä näytti olevan hämillään ja selitti tulevansa rouva Roubaudin luota, jolle hänellä oli ollut asiaa sisariltaan. Asian todellinen laita oli, että hän jo jonkun aikaa oli tunkeillut Séverinen seuraan, toivoen voivansa voittaa hänen vastustuksensa.

Heti ovesta sisään tultuansa pauhasi alipäällikkö kiivaasti vaimollensa.

— Mitä oli tuolla nulikalla täällä tekemistä? Sinä tiedät ett'en minä suvaitse häntä.

— Mutta, ystäväni, sehän oli erään koruompelumallin takia.