Jacquesille tuli hyvin kiire pois akkunan luota.
— Kuinka niin?
— No niin, keväästä saakka ette te, kuten en minäkään, ole tullut kotiin, ennen kun kahden, kolmen ajoissa aamulla.
Hän oli varmaankin selvillä jostakin, ehkä oli hän joskus yllättänyt heidät, kun he kohtasivat toisensa. Kussakin makuuhuoneessa siellä olivat vuoteet parittain, lämmittäjän vuode veturinkuljettajan vuoteen vieressä, sillä niitä koetettiin pitää niin paljon kuin mahdollista yhdessä, jotka olivat määrätyt työskentelemään niin lähellä toisiansa. Ei siis ollut niinkään ihmeellistä, että Pecqueux oli ottanut huomioonsa sen epäsäännöllisen elintavan, jota hänen ennen niin säännöllinen esimiehensä nykyään noudatti.
— Pääni on kipeä, valehteli Jacques, ja silloin on suloista olla ulkona kävelemässä yöllä.
Mutta lämmittäjä pyyteli anteeksi sekaantumistaan asiaan.
— Mitäpä siitä, onhan teillä vapautenne. Ymmärtänettehän, että sanon sen leikillä… Mutta jos jonakin päivänä tapahtuu jotakin ikävää, ei teidän tarvitse kainostella kääntymästä minun puoleeni ja minä olen tekevä kaikki, mitä te haluatte.
Hän ei lähemmin selittänyt tarkoitustansa, vaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kelpo lailla, ikäänkuin todistukseksi siitä, että Jacques saattoi käskeä koko hänen persoonaansa. Sitten rypisti hän kokoon ja heitti pois lihan ympärillä olleen rasvaisen paperin ja pisti tyhjennetyn pullon takaisin koriin, kuten kelpo palvelija ainakin, joka on tottunut hoitamaan sekä lautaa että pesusientä. Mutta kun sadetta jatkui yhtä itsepintaisesti, vaikka ukkonen oli laannut, sanoi hän:
— Niin, nyt minä lähden ja annan teidän hoitaa omia asioitanne.
— Koska yhä edelleenkin sataa, vastasi Jacques, niin minä panen maata makuusijalle.