Varikon vieressä oli näet sali, jossa oli palttinalla päällystettyjä patjoja, jotta ne henkilöt, joiden tarvitsi odottaa ainoastaan kolme, neljä tuntia Havressa, voisivat loikoa siellä vaatteet yllä. Kohta kun hän oli nähnyt lämmittäjän katoavan sateeseen Sauvagnatin taloa kohden, uskalsi hän vuorostaan lähteä ulos ja juoksi vartiahuoneeseen. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan pysähtyi ovelle, jonka hän antoi olla selki seljällään, kun tuo painostava kuumuus salissa oli tukahuttaa hänet. Siellä makasi jo eräs veturinkuljettaja pitkin pituuttaan seljällänsä ja kuorsasi suu avoinna.
Muutamia minuutteja kului vielä, eikä Jacques voinut taipua luopumaan kaikesta toivosta. Hänen katkeroittumiseensa tuon hullunaikaisen myrskyn johdosta sekoittui yhä voimakkaampi mieletön halu kuitenkin mennä kohtauspaikalle ja iloita ainakin siellä olemisesta, joskaan ei hän enään voinut toivoa tapaavansa Séverineä. Koko hänen sisin olentonsa pakoitti häntä sinne ja hän meni lopulta ulos sateeseen, ja hiilikasojen välistä mustaa käytävää kulkien saapui hän vihdoin mielikolkkaansa. Mutta koska hän ei voinut nähdä mitään niiden suurten sadepisarien takia, jotka vihmoivat hänen kasvojansa, meni hän työkaluvajaan, josta hän jo kerran ennen oli etsinyt suojaa hänen kanssansa.
Kun Jacques astui siellä vallitsevaan synkkään pimeyteen, kiedottiin kaksi pehmeätä käsivartta hänen ympärilleen ja kaksi lämmintä huulta painettiin hänen huuliansa vastaan. Séverine oli siellä.
— Herra Jumala, oletteko te tullut?
— Olen, minä näin raju-ilman lähestyvän ja kiiruhdin tänne ennen sadetta. Kylläpä te olette viipynyt!
Jacques huokasi raskaasti, eikä koskaan ollut hän tuntenut Séverinen noin tahdottomana riippuvan hänen kaulallaan. Nainen liukui alas tyhjien säkkien muodostamalle pehmeälle sijalle, joka täytti koko nurkan. Jacqueskin vaipui alas hänen viereensä, ilman että heidän käsivartensa irtautuivat toisistaan. He eivät voineet nähdä toisiansa, heidän hengityksensä pyörrytti heitä, kaikki, mikä heitä ympäröitsi, katosi heidän tietoisuudestaan.
Mutta tulisesti suudellessansa he alkoivat sinutella toisiansa, ikäänkuin olisivat sekoittaneet sydänverensä.
— Sinä odotit minua…
— Voi, minä odotin sinua, minä odotin…
Ja heti, jo ensi silmänräpäyksessä, melkein sanaa sanomatta, Séverine kiivaasti tempasi hänet luokseen ja pakoitti hänet omistamaan itsensä. Ei hän ollut tätä etukäteen arvannut. Kun Jacques tuli, ei hän enään luullut saavansa kohdata häntä, ja hän tempautui mukaan ilossaan ja hämmästyksessään, vastustamattoman himon pakottamana kuulumaan hänelle, ja hän antautui Jacquesille arvelematta ja harkitsematta. Se tapahtui siksi, että niin täytyi tapahtua.