— Eihän se liene mitään vaarallista?
— Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja juna lähtee heti.
Akkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului; englanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee nuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli hyvin hauskaa.
Mutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen nuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen takanaan.
— Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?… Se on sietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna asioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen, että panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.
Konduktööri saattoi ainoastaan toistaa:
— Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.
Oli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen vuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa vaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi suuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi alasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa, jotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen ikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies. Molempia huvitti lumenluonti suuresti.
— Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja avustaneet.
— Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa.
Toimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.