— Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.
— Kuinka, aina New-Yorkistako?
— Niin, New-Yorkista.
Jacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa ensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua, ollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän ymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle jäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.
Séverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain mielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai pakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat paksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva tuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman suuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.
— Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.
Ylikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.
Veturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän tahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän myöntyi.
— No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!
Se oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa veturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes puoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia käsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua onnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät he olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman raskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle. Nelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin radan ulkopuolelle.