— Nyt tulee hän, kuiskasi hän. Minä tunnen ruumiissani, milloin hän on läheisyydessä.
Muutamia sekunteja myöhemmin tuli Misard todellakin huoneeseen. Phasie oli tullut aivan kalpeaksi ja oli sellaisen vastentahtoisen säikähdyksen uhrina, jota rumilaat tuntevat nähdessään hyönteisiä, jotka syövät niitä. Siinä, että hän itsepintaisesti tahtoi yksinään puolustautua, piili näet kasvava kauhistus, jota hän ei tahtonut tunnustaa. Misard, joka heti ovelta oli luonut vilkkaan katseen häneen ja veturinkuljettajaan, oli sen jälkeen olevinansa ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä noin vieretysten, vaan raukein silmin, yhteenpuristetuin huulin ja tavallinen nöyrä ilme kasvoillaan alkoi hän nyt osoittaa erinomaisen toimeliasta kohteliaisuutta Séverinelle.
— Tulin ajatelleeksi, että rouva kentiesi tahtoisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja luoda silmäyksen maatilaansa ja otin itselleni sen vuoksi hetkisen vapautta… Jos rouva niin haluaa, tulen minä mukaan.
Mutta kun Séverine uudelleen kieltäytyi, jatkoi hän pelokkaalla äänellä:
— Rouva taisi joutua ihmeisiinsä hedelmien suhteen. Mutta ne olivat madonsyömiä kaikki tyynni, niin ett'ei todellakaan maksanut vaivaa koota niitä laatikkoihin… Sitäpaitsi tuli myrsky ja se teki paljon vahinkoa… Sepä on ikävää, ett'ei rouva voi saada myydä… Muuan herra on ollut sitä katsomassa, mutta hän tahtoi saada korjauksia… Mutta minä olen aina käytettävänä ja rouva voi olla varma, että kun minä olen rouvan sijassa, niin se on yhtä hyvä kuin jos rouva itse olisi paikalla.
Sitten tahtoi hän välttämättömästi tarjota Séverinelle leipää sekä päärynöitä, jotka olivat hänen omasta puutarhastaan, eivätkä suinkaan olleet madonsyömiä. Séverine piti hyvänänsä.
Kulkiessaan keittiön läpi oli Misard kertonut matkustajille, että lumenluontityö kävi hyvin, mutta että se hyvinkin veisi vielä neljä, viisi tuntia. Kello oli yli kahdentoista ja nyt tuli uusi vaikerrus, sillä nälkä alkoi ankarasti ahdistaa. Flore selitti suoraan, ett'ei hänellä ollut ruokaa kaikille näille ihmisille. Mutta hänellä oli runsaasti viiniä ja hän toi kellarista kymmenen litraa, jotka asetti riviin pöydälle. Mutta laseista oli puute ja useampien täytyi tulla samalla toimeen: englannitar molempine tyttärineen yhdellä, vanhan herran nuorine rouvineen toisella j.n.e.
Tämä viimeksimainittu tapasi havrelaisessa nuoressa miehessä uutteran ja kekseliään seuralaisen, joka valvoi hänen hyvinvointiansa. Hän katosi ja tuli sitten takaisin tuoden omenia ja leivän, mitkä oli saanut käsiinsä puuvajasta. Flore suuttui ja ymmärsi, että se oli hänen sairaan äitinsä leipä. Mutta mies oli jo leikellyt sen ja jakoi sitä naisille, alottaen nuoresta rouvasta, joka tunsi olevansa imarreltu ja hymyili hänelle tuttavallisesti. Mutta hänen miehensä oli edelleenkin mitä huonoimmalla tuulella, eikä enään välittänyt hänestä, vaan kehui yhdessä ameriikkalaisen kanssa New-Yorkin kauppaoloja. Milloinkaan eivät omenat olleet nuorten englannittarien suussa maistuneet niin hyvältä. Heidän äitinsä oli hyvin väsynyt ja torkkui. Kaksi naishenkilöä oli istuutunut lattialle lieden eteen ja he olivat aivan menehtyneet odotuksesta. Herrat, jotka olivat menneet ulos tupakoimaan ja siten kuluttamaan neljännestuntia, palasivat sisään kylmettyneinä ja vilusta väristen. Tunne vakavasta pulasta kävi yhä suuremmaksi huonosti tyydytetyn nälän ja väsymyksen johdosta, jotka hämmennys ja kärsimättömyys teki vielä suuremmiksi. Tuo kaikki alkoi muistuttaa haaksirikkoa ja sitä hyljättyä tilaa mihin joukko meren autiolle saarelle heittämiä sivistysihmisiä on joutunut.
Kun Misard tullessaan ja mennessään jätti oven auki, saattoi Phasie täti tautivuoteeltansa nähdä keittiöön. Siellä siis olivat nuo ihmiset, joiden hän kohta vuoden aikana, retostautuessaan vuoteestaan tuolille, oli nähnyt kiitävän ohitse salaman nopeudella. Nyttemmin voi hän ainoastaan harvoin mennä radalle, vaan oli tuolla sisällä päivät ja yöt yksinään ja kiinnikytkettynä, tuijottaen silmillään ulos akkunasta ja ilman muuta seuraa kuin nämä ohikiitävät junat.
Hän oli aina pahoitellut tätä susien maata, jossa ei milloinkaan kukaan ihminen tervehtinyt häntä, ja nyt oli kokonainen joukko ihmisiä tuosta tuntemattomasta maailmasta poikennut tänne. Ajattelepa, että kaikkien näiden joukossa, jotka olivat niin innokkaat pääsemään liikeasioihinsa, ei ollut ainoatakaan, jolla oli epäilystäkään siitä, että hänen suolaansa oli pantu tuollaista pahusta! Hän mietiskeli paljon sitä päähänpistoa ja kysyi itseltään, sallisiko Jumala sellaisen kavalan konnantyön tapahtua, ilman että sitä edes huomattaisiin. Ja kuitenkin kulki siitä ohitse niin monta ihmistä, tuhansia ja taasen tuhansia, mutta aina nelistäen, eikä ollut ainoatakaan, joka olisi mielessänsä kuvitellut, että tässä pienessä, matalassa majassa aivan vapaasti ja hiljaisesti otettiin ihminen hengiltä. Ja Phasie täti tuijotti toiseen toisensa perästä kaikista näistä ihmisistä, jotka olivat kuin kuusta pudonneet, ja ajatteli, että kun oli niin paljon tekemistä, ei ollut ihme, jos kuljettiinkin viheliäisyyksien ohi niistä mitään tietämättä.