— Tuletteko mukana tuonne? kysyi Misard Jacquesilta.
— Kyllä, kyllä, vastasi hän, minä teen teille seuraa.
Misard meni ja sulki oven jälkeensä. Mutta Phasie pidätti Jacquesin ja kuiskasi hänelle:
— Jos minä menehdyn, niin saat nähdä hänen muotonsa, kun hän ei saa noita lantteja käsiinsä. Se huvittaa minua, kun sitä vain ajattelenkin. Ja joka tapauksessa minä kuolen tyytyväisenä.
— Pitääkö siis rahojen, Phasie täti, joutua hukkaan kaikilta ihmisiltä? Ettekö anna tyttärenne saada niitä?
— Florenko? Jotta Misard ottaisi ne häneltä! Enpä suinkaan! En tahdo antaa niitä edes sinullekaan, suuri poikaseni, sillä sinäkin olet liian tyhmä ja hän kyllä puijaisi itsellensä ainakin jotakin. En tahdo antaa niitä kenellekään muulle kuin maalle, johon joudun!
Hän hengästyi ja Jacques sai hänet paneutumaan pitkälleen ja koetti tyynnyttää häntä, syleili häntä ja lupasi taas pian käydä tervehtimässä. Kun hän näytti vaipuvan uneen, meni Jacques Séverinen taakse, joka edelleen istui lieden läheisyydessä. Hän hymyili ja nosti sormensa kehoittaakseen häntä varovaisuuteen, ja ääneti ja viehkeästi taivuttautui hän taaksepäin ja ojensi suunsa häntä kohden, ja hän kumartui alas, painoi suunsa hänen suutaan vasten syvään ja äänettömään suudelmaan. He sulkivat silmänsä ja imivät toistensa hengitystä. Mutta kun he hurmautuneina jälleen avasivat silmänsä, seisoi Flore, joka oli avannut oven, siinä heidän edessään ja katseli heitä.
— Eikö rouva Roubaud halua lisää leipää? kysyi hän käheällä äänellä.
Séverine, joka oli hyvin hämillään ja pahoillaan, änkytti muutamia epämääräisiä sanoja:
— Ei, kiitos.