Jacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen vastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:
— Odota minua.
Séverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja sitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että hänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata portti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes portinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa; ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen niin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä hänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli hän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen asunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä; heillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia ystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä, saattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen kuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.
Silmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja hän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi lyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona, joiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja etsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä. Vielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta vihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti sen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin vallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä, jossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine puuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan nyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli siellä kymmenen kuukautta takaperin.
Séverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua kaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä. Hiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää riisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää valkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä tunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus, että he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen iloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat jo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin toteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa toisensa.
Kun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi tuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti vuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se oli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei voinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa: Pecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä herrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita kynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei merkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli hyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.
Häntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan vihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä juna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue, joka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana lumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat haarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia kasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen alla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de l'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä pilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de Romen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset talot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen eteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi; ja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien kolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.
Kääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko hän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä hengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista ruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen ympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.
Millähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului vieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa, jotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja kiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.
Séverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa hellyydessään hänen kaulaansa.