— Rakastatko minua? toisti Jacques.
Hän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan vastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä sulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa lähelle häntä ja huokasi hyvillään:
— Jumalani, kuinka olen onnellinen!
He eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että tuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja katossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin kajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto tuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen vaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt Caenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet tuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin kaukaa.
Mutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen intohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli kiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku laajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan siihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat puhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi, kuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen aaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa olisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi täydellisesti sulautua häneen!
— Sinä et tiedä, rakkaani…
Jacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi varsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä pehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä, valtava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan, vaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle. Tähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi niiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa oireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja toisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton, hän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan suudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi tuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun Séverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:
— Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun rakastajattaresi.
Viimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä Havressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui esiin hänen huuliltaan.
— Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää niin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.