— Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!
— Menisinköhän alas noutamaan kanan?
— Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin… Ei, torttu riittää aivan hyvin.
He istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin ja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti janoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri lopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän takanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta kun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän vuorostansa häntä.
— Hiljaa, hiljaa!
Séverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he uudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin mukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän huoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten vieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi tuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä lumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä lähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.
— Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä minuuttia vailla kaksitoista.
Sitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin tuulenhenkäys:
— Rakastatko sinä minua?
Séverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta tästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli hän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa. Eikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien ympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo toiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat hänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin polttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan. Se oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa intohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän ja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen onnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi hänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään jälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä ja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä ojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.