Koko ruumis vapisten tunnusti hän aivan hiljaa:
— Niin, me murhasimme hänet.
Väristys, jonka himo hänessä aikaan sai, muuttui jälleen kuolinvapistukseksi. Kaiken tämän nautinnon takana oli ikäänkuin kuolonkamppauksen uudelleen alkaminen. Silmänräpäyksen oli hän puhumatonna ja juurikuin pyörryksissä. Painaen sitten nenänsä jälleen rakastajansa olkapäälle kuiskasi hän aivan hiljaa:
— Hän pakotti minut kirjoittamaan presidentille, että hän matkustaisi pikajunassa samalla kertaa kuin me, mutta näyttäytyisi vasta Rouenissa. Minä istuin vapisten nurkassani, hämmentyneenä ja miettien onnettomuutta, jota kohden me kuljimme. Vastapäätä minua istui mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään, ja joka peljästytti minut hirveästi. En edes nähnyt häntä, kuvittelin mielessäni, että hän saattoi selvästi lukea meidän aivoistamme, ja että hän varsin hyvin tiesi, mitä me aijoimme tehdä… Sillä tapaa kuluivat nuo kaksi tuntia Pariisin ja Rouenin välillä. Minä en sanonut sanaakaan, en liikahtanut paikaltani ja suljin silmäni, jotta minun luultaisiin nukkuvan. Tunsin, että mieheni istui yhtä liikkumattomana vieressäni ja se, mikä minua peljästytti, oli tieto niistä kamaloista suunnitelmista, joita hän hautoi, vaikka en voinut täsmälleen arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä… Voi, sellainen matka kaikkine noine hämmentyneine ajatuksineen ja sen lisäksi kaikki vihellykset, nykäykset ja pyörien kolina!
Jacques, joka oli haudannut suunsa hänen paksuun, hyvältä tuoksuvaan tukkaansa, suuteli häntä tietämättään ja kauvan, pitäen säännöllisiä väliaikoja.
— Mutta miten menettelitte tappaaksenne hänet, kun ette olleet samassa vaunussa?
— Odota, niin saat kuulla… Se oli mieheni suunnitelma, vaikka tietysti se oli sattuma, joka pani sen onnistumaan… Rouenissä viivyttiin kymmenen minuuttia. Me astuimme alas vaunusta ja hän pakotti minut menemään presidentin vaunun luo, ikäänkuin olisimme tahtoneet oikoa jäseniämme. Ja siellä oli hän olevinaan hyvin hämmästynyt, saadessaan nähdä presidentin vaununovella, juurikuin ei olisi tietänyt hänen olevan junassa mukana.
Asemasillalla oli hirveä tungos ja joukko ihmisiä valtasi toisen luokan vaunut erään juhlan johdosta, joka piti pidettämän Havressa seuraavana päivänä. Kun ovia alettiin sulkea, pyysi presidentti itse, että me tulisimme hänen luokseen. Minä sammalsin ja puhuin meidän matkalaukustamme, mutta hän sanoi, ett'ei suinkaan sitä meiltä varastettaisi, ja että me voisimme palata vaunuumme, kun saapuisimme Barentiniin, sillä siellä astuisi hän pois junasta. Silmänräpäyksen näytti mieheni levottomalta ja tahtoi juosta matkalaukkua noutamaan. Mutta samalla hetkellä puhalsi konduktööri, ja silloin hän teki päätöksensä, työnsi minut ylös vaunuun, nousi itse perässä ja sulki oven ja akkunan. Sitä, ett'ei meitä nähty, en vieläkään voi selittää. Oli kaiketi laita niin, että paljon ihmisiä tuli juosten ja virkamiehet joutuivat pyörälle, eikä sanalla sanoen ollut todistajaa, joka olisi nähnyt selvästi. Ja juna liukui hiljalleen pois asemalta.
Hän oli vaiti muutamia sekunteja, palauttaen tapausta muistiinsa.
— Ah, ensimmäiset silmänräpäykset vaunussa, kun tunsin maan pakenevan aitamme. Minä olin kuin pyörällä päästäni, ajattelin aluksi meidän matkalaukkuamme. Kuinka saisimme sen takaisin? Eikö se ilmaisisi meitä, jos jättäisimme sen sinne? Kaikki tyynni näytti minusta niin tyhmältä, niin mahdottomalta, vain lapsen pahalta unelta, niin että täytyisi olla mielipuoli koettaakseen panna sitä toimeen. Jo seuraavana aamuna olisimme vangitut ja syyllisiksi todistetut. Koetin sen vuoksi rauhoittua ja sanoin itselleni, että mieheni peräytyisi, että se olisi mahdotonta, ja ett'ei siitä koskaan tulisi mitään.