Mutta ei, minun tarvitsi ainoastaan katsoa häneen hänen puhuessaan presidentin kanssa, ymmärtääkseni, että hän järkähtämättömästi pysyi hurjassa päätöksessään. Kuitenkin oli hän sangen tyyni, vieläpä puheli iloisesti ja tavallisen näköisenä, ja ainoastaan hänen kirkkaasta katseestaan, jonka hän tuon tuostakin kiinnitti minuun, luin minä hänen itsepintaisen tahtonsa. Hän ottaisi hänet hengiltä kilometrin, ehkä kahden päässä, mutta täsmälleen sillä paikalla, jonka hän oli määrännyt, vaikka minä en tietänyt, missä se oli. Se oli varmaa ja se loisti esiin yksinpä niistä tyynistä silmäyksistäkin, millä hän tarkasteli toista, jota hetken kuluttua ei enään olisi olemassa. Minä en sanonut mitään, mieleni oli syvästi liikutettu, mutta minä koetin sitä salata ja olin hymyilevinäni, kohta kun joku katsoi minuun.
Miksi en sitten ajatellutkaan estää tuota kaikkea? Vasta myöhemmin, kun tahdoin päästä selvyyteen, ihmettelin sitä, ett'en alkanut huutaa akkunasta taikka painanut hälyytyslaitoksen nappulaa. Tässä silmänräpäyksessä olin kuin halvattu, tunsin olevani aivan voimaton. Vallan varmaan arvelin, että miehelläni oli täysi oikeus puolellaan; ja koska ilmaisen sinulle kaikki, armaani, täytynee minun tunnustaa sekin. Tahtomattani olin koko olennollani hänen puolellansa tuota toista vastaan; molemmat olivat omistaneet minut, mutta hän oli nuori, jota vastoin tuo toinen, ah, tuo toinen hyväilyinensä… Muuten, mitä tietää ihminen? Hän tekee toisinaan tekoja, joita ei ikinä uskoisi voivansa tehdä. Kun ajattelen, ett'en uskaltaisi ottaa kanaakaan hengiltä. Oh, oli kuin olisi hurja myrsky-yö raivonnut sisälläni ja kuin olisi olentoni pohjalla ulvonut ja kirkunut jokin musta ja hirvittävä!
Jacques huomasi nyt tässä heikossa pikku olennossa, joka oli hänen syliinsä suljettuna, samaa läpitunkemattomuutta, samaa pohjatonta, synkkää syvyyttä, josta hän puhui. Vaikka hän kuinka kovin painaisi häntä rintaansa vastaan, ei hän kuitenkaan voisi tunkeutua hänen sisimpäänsä. Kertomus murhasta sai hänet kuumeeseen.
— Sano, olitko sinä apuna ukon tappamisessa?
— Minä istuin eräässä nurkassa, jatkoi Séverine, vastaamatta hänen kysymykseensä. Mieheni erotti minut presidentistä, joka istui toisessa nurkassa. He juttelivat tulevista vaaleista… Tuon tuostakin näin mieheni kumartuvan eteenpäin ja, juuri kuin olisi hän ollut kärsimätön, luovan katseen ulos, saadakseen selville missä me olimme… Joka kerta seurasin minä hänen katsettansa ja selvitin myös itselleni, kuinka kauvas olimme tulleet. Yön valjussa valossa kiitivät mustat puuryhmät hurjaa vauhtia ohitse. Ja yhtämittaa tuota pyörien kolinaa, jonka kaltaista en koskaan ole kuullut, ja raivokkaiden ja vaikeroivien äänien inhoittavaa melua ja kuoleman kanssa kamppailevien eläinten kolkkoa vaikerrusta!
Juna Syöksyi eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella. Yhtäkkiä tuli valoisa ja junan kaiku kajahteli rakennusten välillä eräällä asemalla. Olimme Marommessa, s.o. puolen kolmatta penikulman päässä Rouenista. Nyt puuttui Malaunay ja sitten Barentin. Mitä silloin tapahtuisi? Odottaisiko hän viime hetkeen saakka? Minulla ei enään ollut tietoa ajasta eikä etäisyydestä ja kuten uppoava kivi vajosin minä vastarintaa tekemättä ja huumautuneena alas halki pimeyden, kunnes Malaunayn ohi kuljettaessa yht'äkkiä käsitin: se tapahtuisi tunnelissa, kilometrin päässä sieltä…
Minä käännyin mieheni puoleen, katseemme yhtyivät! niin, tunnelissa kahden minuutin kuluttua… Juna syöksyi eteenpäin, kuljettiin Dieppeen vievän sivuradan ohi, minä huomasin vaihdemiehen paikallaan. Rataa ympäröivät nyt kunnaat ja kukkulat ja minä luulin selvästi voivani eroittaa ihmisiä, jotka olivat ojentaneet käsivartensa ylös ja laskettelivat meille haukkumasanoja. Sitten puhalsi veturi pitkän, pitkäveteisen merkkivihellyksen: nyt tuli tunneli… Ja juna syöksyi sen sisään, oi, mikä kaiku tässä pitkässä holvissa! Sinä tunnet vapisevien kiskojen kolinan, se muistuttaa nopeata vasaraniskua toisen jälkeen alasimella, ja tällä hämmingin hetkellä luulin minä, että se oli ukkonen, joka jyrisi.
Hän värisi ja keskeytti puheensa, senjälkeen sanoakseen toisella, melkein nauravalla äänellä:
— Eikö se sentään ole hyvin tyhmää, aarteeni, että minun vielä pitää tuntea kylmää väristystä selkäpiissäni? Onhan minun kuitenkin niin suloinen olla sinun luonasi ja minä tunnen olevani niin tyytyväinen ja onnellinen… Eikähän muuten nyt enään ole mitään peljättävänä: asia on pyyhitty pois, puhumattakaan siitä, että korkeilla viranomaisilla on vielä vähemmän halua kuin meillä vetää sitä päivänvaloon… Oi! sen voin niin hyvin ymmärtää, ja minä olen aivan rauhallinen ja huoleton.
Hän lisäsi sen jälkeen nauraen: