— Sinä voit muuten imarrella itseäsi sillä, että peljästytit meitä aika tavalla. Ja sanoppa minulle — sen suhteen olen aina ollut utelias — mitä sinä oikeastaan näit?
— Sen, mitä sanoin tuomarille enkä mitään muuta, nimittäin miehen, joka pisti toisen kuoliaaksi… Te käyttäydyitte minua kohtaan niin kummallisesti, että minä lopuksi aloin epäillä. Vieläpä kerran tunsinkin sinun miehesi… Mutta se tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin, kun tulin ehdottomasti varmaksi…
Séverine keskeytti iloisesti:
— Niin, muistatko puistossa tuona päivänä, jolloin minä kielsin ensi kerralla kun olimme kahdenkesken Pariisissa… Onpa se kuitenkin kummallista! Minä sanoin sinulle, että me emme sitä tehneet, ja minä tiesin täydellisesti, että sinä ymmärsit asian olevan päinvastoin. Eikö se ollut juurikuin olisin kertonut sinulle kaikki? Oi, aarteeni, minä ajattelin sitä usein ja luulenpa, että juuri siitä päivästä saakka olen pitänyt sinusta.
Ja hän jatkoi:
— Juna kiiti tunnelin läpi… Se on hyvin pitkä. Sitä kestää kolme minuuttia. Minusta tuntui kuin olisimme olleet siellä tunnin… Presidentti taukosi huumaavan kolinan takia puhumasta. Ja mieheni lienee viime hetkessä vaipunut jonkinlaiseen tainnostilaan, sillä hän ei liikahtanutkaan vielä. Minä näin vain lampun lekottavassa valossa, kuinka hänen silmänsä kävivät sinipunerviksi. Aikoiko hän odottaa, kunnes jälleen olisimme avoimella kentällä? Koko asia oli nyt käynyt minusta niin onnettomuutta tuottavaksi, niin välttämättömäksi, että minulla oli ainoastaan yksi toivomus, nimittäin päästä kärsimästä tätä odotusta. Miksi ei hän sitten tappanut, kun hänen kuitenkin täytyi? Olisin voinut itse ottaa veitsen saadakseni siitä lopun, siihen määrään olin mieletönnä pelosta ja tuskasta… Hän katsoi minuun. Hän saattoi selvästi lukea sen kasvoistani. Ja yht'äkkiä, syöksyi hän ylös ja kourasi oveen päin kääntynyttä presidenttiä olkapäähän. Presidentti peljästyi ja riistäytyi vaistomaisesti irti ja ojensi kätensä merkinanto nappulaa kohden, joka oli suoraan hänen päänsä yläpuolella. Hän ulottui siihen, mutta toinen iskijälleen kiinni häneen ja heitti hänet penkkiin sellaisella vauhdilla, että hän tuli kuin taitetuksi kahtia. Hän ällisteli hämillään ja peloissaan ja päästi muutamia sekavia huutoja; mitkä häipyivät kolinaan, kun minä sitä vastoin kuulin mieheni sähisevällä, raivoisalla äänellä selvästi hokevan: Senkin sika, senkin sika!
Mutta kolina vaimeni ja juna ajoi ulos tunnelista, valju maisema tuli jälleen näkyviin ohikiitävine tummine puineen. Minä olin istunut paikoillani nurkassani ja likistäydyin jähmettyneenä niin pitkälle sohvan selkämystä vastaan kuin mahdollista. Kuinka kauvan kesti heidän ottelunsa? Se lienee kestänyt tuskin muutamia sekunteja. Mutta minusta tuntui, kuin ei se koskaan päättyisi, kuin kuulisivat kaikki matkustajat nuo huudot ja kaikki puut näkisivät meidät. Mieheni, jolla oli veitsi avattuna, ei voinut iskeä, kun hänet potkaistiin takaperin ja hän luiskahti tärisevällä lattialla. Hän oli lankeamaisillaan polvilleen ja juna kiiti eteenpäin täyttä vauhtia, veturin viheltäessä rataylikäytävän kohdalla Croix-de-Maufrasin luona…
Silloinpa minä, ilman että sitten olen voinut muistaa kuinka se tapahtui, heittäydyin presidentin sätkyttelevien säärien yli. Niin, minä putosin alas kuin käärö ja painoin koko painollani alas hänen jalkojaan, niin ett'ei hän enään voinut niitä liikuttaa. Enkä minä mitään nähnyt, mutta tunsin kaikki.
Jacques oli tiedonhaluinen ja tahtoi keskeyttää hänet, tehdäkseen hänelle kysymyksiä. Mutta nyt oli Séverine innokas pääsemään loppuun.
— Ei, odota… Kun nousin ylös, kuljimme me täydellä höyryllä Croix-de-Maufrasin ohitse. Minä voin selvästi eroittaa talon etupuolen ja sen jälkeen portinvartijan tuvan. Nyt puuttui neljä kilometriä, eli korkeintaan viisi minuuttia, ennen kun olisimme Barentinissa… Ruumis makasi kokoonkäännettynä penkillä ja veri valui paksuun lätäkköön. Ja pystysuorana, tylsänä ja pysytellen tasapainossa vaunun nytkähdellessä seisoi mieheni siinä ja vain tuijotti tuijottamistaan, kuivaten veistä nenäliinalla. Kului minuutti, kumpaisenkaan meistä tekemättä mitään pelastuaksemme… Jos jättäisimme ruumiin makaamaan siihen ja itse jäisimme paikoillemme, saataisiin ehkä kaikki ilmi jo Barentiniin pysähdyttäessä…