Mutta hän pisti veitsen taskuun ja näytti heräävän tajuntaan. Minä huomasin, että hän tutki ruumista, otti kellon, rahat ja kaikki mitä käsiinsä sai, ja avattuaan oven koetti hän työntää ruumiin radalle, mutta varoi tarttumasta siihen käsillään, kun pelkäsi tahraantuvansa vereen. — Autapa minua! Työnnä mukana! — Minä en edes yrittänytkään, en tuntenut enään voivani hallita jäseniäni. — Työnnä, hiidessä! — Pää saatiin ulos ensiksi ja roikkui astuimelle saakka, kun taas itse ruumis, joka oli käärästy pallon muotoiseksi, ei mahtunut ovesta. Ja juna kiiti eteenpäin. Vihdoin heltisi ruumis eräästä voimakkaammasta töytäyksestä ja katosi myllertävien pyörien väliin. — Ah, nyt on siitä siasta tehty loppu! — Sitten otti hän huovan ja heitti senkin ulos. Nyt olimme vain me kaksi jäljellä, seisoimme verilätäkön edessä penkillä, jolle emme rohjenneet istuutua.
Ovi heilahteli edelleen avoimena, enkä minä mieletönnä ja hämmentyneenä ollen aluksi ymmärtänyt, kun näin mieheni astuvan alas ja vuorostansa katoavan. Hän palasi pian. — Kiiruhda, tule mukana, ellet tahdo, että kaulamme katkaistaan! Minä en liikahtanut paikalta, hän kävi kärsimättömäksi. — Tule hiidessä! Meidän vaunumme on tyhjä, palaamme sinne. — Vaunumme oli tyhjä; oliko hän ollut siellä? Oliko varmaa, ett'ei tuo mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään ja jonka kasvoja ei voinut eroittaa, istunut vielä jossakin nurkassa? — Tahdotko tulla mukaan, muuten heitän sinut radalle, kuten tuon toisenkin!
Hän nousi jälleen vaunuun ja hoputti minua mielettömällä raakuudella. Ja minä tulin ulos astuimelle ja pitelin molemmin käsin kiinni messinkitangosta. Hän astui ulos minun perässäni ja sulki huolellisesti oven. — Riennä, riennä! — Mutta huimaavan vauhdin takia en uskaltanut myrskyn voimaisen tuulen pieksäessä. Tukkani pääsi hajalleen ja minä luulin käsieni heltiävän otteestaan. — Kiiruhda, piru vieköön! Hän työnsi minua edelleen ja minun täytyi mennä, ottaen kiinni toisella kädellä toisen jälkeen ja painautuen lähelle vaunua, hameiden lepattaessa ympärilläni. Jo pitkän matkan päästä erään mutkan takaa näkyi valonkajastus Barentinin asemalta. Veturi vihelsi. — Kiiruhda, saatana soikoon! Oi tätä hornan ääntä, näitä kovia tärähdyksiä! Oli kuin olisi myrsky tarttunut minuun ja lakaissut minut mukanaan kuten oljenkorren, murskatakseen minut tuolla muuria vastaan. Takanani pakeni maisema ja puut hurjasti nelistäen ajoivat minua takaa, ikäänkuin luikerrellen itsensä ympäri ja ohi kulkiessaan päästäen lyhyen valitushuudon.
Päästyäni vaunun toiseen päähän, kun minun piti kavuta seuraavan vaunun astuimelle ja tarttua toiseen tankoon, pysähdyin enkä uskaltanut mennä pitemmälle. En mitenkään jaksanut. — Riennä, hiidessä! — Hän oli kintereilläni ja hoputti minua, minä suljin silmäni enkä tiedä, kuinka saatoin jatkaa eteenpäinkulkua ainoastaan vaiston voimalla, kuten eläin, joka iskee kyntensä kiinni eikä tahdo pudota. Kummallista, ettei meitä nähty. Me kuljimme ohi kolmen vaunun ja yksi niistä, joka oli toisen luokan vaunu, oli täpö täynnä. Minä muistan joukon kasvoja lampun valossa, luulen, että voisin tuntea ne, jos jonakuna päivänä saisin ne jälleen nähdä: siinä oli m.m. eräs suuri mies, jolla oli punainen poskiparta ja eritotenkin kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat eteenpäin kumarassa ja nauroivat. — Kiiruhda, hiidessä! Riennä! — Ja sitten en enään ollut tajuissani, Barentinin valot lähenivät, veturi vihelsi, viimeinen huomioni oli, että hän laahasi ja veti minua mukanaan. Hän lienee tarttunut minuun, avannut hartiaini ylitse oven ja lennättänyt minut vaunuun. Makasin läähättäen ja puoliksi tainnoksissa eräässä nurkassa, kun pysähdyimme ja liikahtamatta kuulin minä hänen vaihtavan muutamia sanoja Barentinin asemapäällikön kanssa. Junan sen jälkeen jälleen lähdettyä liikkeelle, vaipui hän uupuneena penkille. Havreen saakka emme sanoneet sanaakaan… Voi, minä vihaan häntä, vihaan häntä, näetkös, kaiken tämän inhoittavan takia, jota hän on antanut minun kärsiä. Ja sinua, armaani, rakastan minä kaiken sen onnen vuoksi, jonka minulle valmistat!
Sitten kun Séverine yhä intohimoisemmaksi käyden oli päässyt pitkän kertomuksensa loppuun, ilmaisi hän tällä huudahduksella noiden inhoittavien muistojen lomassa ilon tarvettansa. Mutta Jacques, jota tämä kertomus oli hämmentänyt ja kiihoittanut, piti häntä vielä kiinni ja kysyi:
— Ei, ei odota… Ja sinä makasit hänen polviensa päällä ja tunsit kuinka hän kuoli?
Hänessä heräsi jälleen eloon tuo tuntematon kummitus, hänen sisimmästään tunkeutui esiin vaahtopäinen, hurja aalto, joka pani hänen silmissään vilahtelemaan punaiselta. Hänet valtasi jälleen uteliaisuus murhan suhteen.
— Sano minulle aivan vilpittömästi, minkä vaikutuksen murha teki sinuun? Tuntuiko se tuskalliselta?
— Ei, ei tuskalliselta.
— Tuottiko se sitten iloa sinulle?