— Ah, ei, ei sitäkään.
— Mitä sitten, lemmittyni? Minä pyydän sinua, sano minulle kaikki…
Jos tietäisit… Kerro minulle, miltä se tuntuu.
— Jumalani, eihän sitä osaa sanoa. Se on jotakin hirveätä ja se vetää mukanaan niin kauvas, niin kauvas pois! Koin siinä silmänräpäyksessä enemmän kuin olin kokenut koko kuluneessa elämässäni.
Kamiini oli nyt tykkänään sammunut ja ankara pakkanen tunkeutui sisälle ja teki huoneen aivan jääkylmäksi. Ei ääntäkään tunkeutunut sinne lumen peittämästä Pariisista. Kotvan oli kuulunut kuorsaamista viereisestä, sanomalehtimyyjättären asunnosta. Mutta sitten oli nukkuvan talon synkkä syvyys niellyt kaikki.
Jacques oli pitänyt Séverinen sylissään ja tunsi nyt, kuinka viimeksimainittu ikäänkuin menehtyneenä antoi myöten vastustamattomalle unenhalulle. Matka, pitkällinen odotus Misardin luona ja tämä kuumeinen yö masensivat hänet. Hän sammalsi hyvää yötä kuten pieni lapsi ja nukkui sitten rauhallisesti.
Lähes tunnin piti Jacques häntä vielä käsivarrellaan, joka vähitellen puutui. Hän ei voinut ummistaa silmiään, oli kuin olisi näkymätön käsi pimeässä itsepintaisesti avannut ne yhä uudelleen. Nyt ei hän enään voinut eroittaa mitään huoneessa, joka kaikkinensa, kamiineineen, huonekaluineen, seinineen upposi pimeyteen, ja hänen täytyi kääntyä, löytääkseen jälleen nuo molemmat liikkumattomat akkuna-nelikulmiot, jotka kimmelsivät valjusti ja kevyesti kuin uni. Huolimatta hänen tuskaisesta väsymyksestään piti aivojen kiihoittunut toiminta häntä hereillä ja sai hänet herkeämättä pöyhimään samaa ajatuslyhdettä.
Joka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa uneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät saman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella säännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito avoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa jälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi antaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen himon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta silmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä elämässään!
Tuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli Séverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta uneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän kevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen hänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein, veitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja pimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava, kuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa taistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina makaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän monenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina hänen nuoruudestaan saakka.
Hän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa oli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut Séverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena, josta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut, tunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän vetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen ihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin olisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin tuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen päälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi. Hän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle, piti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten päälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän peljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei tahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.
Joka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se tuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että aamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt akkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen epämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan Havresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia myöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta kellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen valkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta valaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan yhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi. Hän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne harhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.