He kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja tuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman anteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa elämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.
— On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja irrottautui… Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.
Tummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken vaitiolon jälkeen:
— Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!…
Oi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!
Jacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:
— Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?
Séverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli sanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran tahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta hänelle oli haittaa?
Kun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin, sulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.
— Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä sinusta vielä paljoa enemmän… Me tulemme onnellisiksi.