Havressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina päivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi kaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja kostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen mustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen asemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin salakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet muuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin ansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena kohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja valppautta noudattaen.
Roubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi hän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät sylityksin.
Mutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen poissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan läksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä kellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen mahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa ja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista; sitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi iltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin muutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello viisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka tapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.
Kaikessa sekasorrossa oli hän kuitenkin kauvan osoittanut ihanteellista tarkkuutta toimessaan, saapui aina täsmälleen minuutilleen, ja vaikka hän toisinaan oli niin läpikotaisin uupunut, että tuskin voi seisoa jaloillaan, seisoi hän kuitenkin suorana ja teki työnsä tunnollisesti. Mutta nytpä alkoi hän osoittautua arveluttavan huolimattomaksi. Toinen ali-asemapäällikkö, Moulin, oli jo kaksi kertaa saanut tunnin odottaa häntä, olipa eräänäkin aamuna, saadessaan kuulla, ett'ei häntä näkynyt aamiaisen jälkeen, ollut niin kiltti, että oli asettunut hänen sijaansa, säästääkseen häntä nuhteilta. Koko Roubaudin virantoimituksessa alkoi tämä hänen vitkallinen rappiollejoutumisensa tuntua. Päivisin ei hän enään ollut sama toimelias mies, joka ei lähettänyt eikä vastaanottanut junaa, ilman että oli sitä ennen omin silmin katsellut kaikkea, ja joka ilmoitti vähäisimmätkin pikkuasiat raportissaan asemapäällikölle, koska hän oli yhtä ankara muita kuin itseänsäkin kohtaan. Öisin nukkui hän Iyijyraskasta unta toimiston suuressa nojatuolissa. Kun hän oli valveilla, näytti hän vielä nukkuvan kävellessään edestakaisin asemasillalla kädet ristissä selän takana ja veltolla äänellä antaessaan määräyksiä, joiden toimeenpanoa hän ei valvonut. Kaikki kävi kuitenkin vanhasta tottumuksesta, lukuunottamatta sitä, että hänen huolimattomuutensa kerran aiheutti yhteentörmäyksen sen kautta, että eräs matkustajajuna joutui väärälle raiteelle. Hänen toverinsa tekivät hänestä pilkkaa ja kertoivat, että hän alkoi hurjistella.
Asian todellinen laita oli, että Roubaud nykyään tykkänänsä asui siinä pienessä ensi kerroksen salissa Café du Commersessa, jossa pelattiin écartéta, ja joka vähitellen oli muuttunut oikeaksi peliluolaksi. Sanottiin sinne öisin tulevan naisia, mutta totta puhuen niitä oli vain yksi. Se oli erään eronsaaneen kapteenin rakastajatar, hän oli vähintäänkin neljänkymmenen vuotias ja hänestä oli tullut hurja peluri. Alipäällikkö tyydytti siellä ainoastaan sitä kamalaa pelinhimoa, joka sattumalta oli hänessä herännyt murhan jälkeen yhdestä piquet-pelistä, sitten kasvanut ja muuttunut välttämättömäksi tottumukseksi, sen vuoksi että peli veti hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta. Pelinhimo valtasi hänet siinä määrin, että se karkotti tästä raa'asta miehestä kaiken sukupuolitarpeen; se vallitsi häntä nyt täydellisesti ja oli hänen ainoa huvinsa ja tyydytyksensä.
Ei silti, että omantunnonvaivat milloinkaan olisivat häntä niin kiusanneet, että hän olisi tuntenut unhoittamisen tarvetta; mutta sen hajoamistilan jälkeen, jossa hänen avioliittonsa oli, ja kun hänen elämänsä oli niin turmeltunut, oli hän saanut lohdutusta ja huumausta siitä itsekkäästä onnesta, jota hän saattoi nauttia yksinänsä, ja hän joutui nyt karvoineen kaikkineen tämän intohimon valtaan, joka saattoi hänet täydellisesti siveelliseen rappiotilaan. Alkohooli ei olisi voinut antaa hänen kuluttaa aikaa helpommin ja nopeammin ja suuremmalla vapautuksen tunteella. Pääsipä hän kaikesta elämän murheestakin. Hän luuli elävänsä tavattoman elämänhaluisesti, mutta oli muuten välinpitämätön ja aivan huoleton niistä ikävyyksistä, jotka ennen olisivat voineet saada hänet raivosta halkeamaan. Ja lukuunottamatta edellisestä yöstä johtunutta väsymystä voi hän sangen hyvin, hän oikein kostuikin, tuli lihavaksi ja hitaaksi ja sai kellertävän hipiän ja silmäluomet riippuivat raskaina noiden levottomien silmien yli. Jälleen palatessaan kankeana ja unisena kotiin, osoitti hän siellä ylimielistä välinpitämättömyyttä kaikesta.
Samana yönä, jona Roubaud oli palannut ottamaan lattian alla olevasta piilopaikasta noita kolmeasataa frangia kullassa, oli hänen aikomuksenaan maksaa poliisikomisarius Cauchelle mitä oli hänelle hävinnyt useampana kertana perätysten. Tämä, joka oli vanha peluri, omasi tavattoman kylmäverisyyden, joka teki hänet peloittavaksi. Hän väitti pelaavansa ainoastaan huvikseen; virkamiehenä oli hänen pidettävä kiinni arvostaan entisenä sotilaana; hän oli jäänyt vanhaksipojaksi ja vietti elämäänsä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa kahvilassa. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä usein pelaamasta korttia iltaisin ja nylkemästä toisilta heidän rahojaan. Siitä puhuttiin ja hänen syytettiin olevan niin epäsäännöllinen virantoimituksessaan, että oli kysymys hänen pakottamisestaan eroamaan. Mutta siitä ei tullut mitään, hänellähän oli niin vähän tehtävää, minkä vuoksi siis vaadittaisiin suurempaa uutteruutta? Ja hän tyytyi edelleenkin näyttäytymään silmänräpäyksen asemasillalla, jossa kaikki häntä tervehtivät.
Kolme viikkoa myöhemmin oli Roubaud jälleen Cauchelle velkaa lähes neljäsataa frangia. Hän ilmoitti, että vaimon perintö oli tehnyt heidät äveriäiksi, mutta lisäsi nauraen, että vaimolla oli hallussaan kassakaapin avaimet, mikä seikka anteeksiannettavasti selitti hänen hitautensa pelivelkojen suorittamisessa. Eräänä aamuna, kun hän oli yksin, otti hän, jota velka tuntui tuskallisesti liikuttavan, listan jälleen pois ja veti piilopaikasta esiin tuhannen frangin setelin. Silloin vapisi hänen joka jäsenensä eikä hän ollut tuntenut yhtä suurta mielenliikutusta sinä yönä, jolloin hän otti kultarahat, koska hän epäilemättä oli tehnyt sen vain sattumalta, jota vastoin hän, ottamalla tämän setelin alkoi varastaa. Pahoinvoinnin tunne kiiti hänen läpitsensä, kun hän ajatteli noita kirottuja rahoja, joita hän oli itselleen luvannut olla milloinkaan koskematta. Ennen oli hän itselleen vannonut mieluummin kuolevansa nälkään, koin koskettavansa niihin, mutta nyt hän kumminkin otti näistä rahoista, eikä hän olisi voinut itselleen selvittää, mihin hänen epäröimisensä olivat joutuneet, otaksuttavasti olivat ne hävinneet vähitellen päivä päivältä sen hitaan huonontumisprosessin johdosta, jossa hän murhan jälkeen oli.
Hän luuli tuolla alhaalla kolossa tuntevansa jotakin kosteata, jotakin pehmeätä ja niljakasta, ja häntä pöyristi. Hän pani listan nopeasti takaisin ja uudisti valansa, että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin järkähyttäisi sitä vielä kerran. Hänen vaimonsa ei ollut häntä nähnyt, ja hän hengähti lohdutettuna ja joi ison lasillisen vettä toipuaksensa. Nyt löi hänen sydämensä ilosta, kun hän ajatteli, että hän voi maksaa velkansa ja sitäpaitsi omisti niin paljon pelirahoja.
Mutta kun hänen piti vaihtaa seteli, heräsi hänen pelkonsa jälleen. Ennen oli hän rohkea ja olisi vapaaehtoisesti ilmiantanut itsensä, ellei olisi tehnyt sitä tyhmyyttä, että sekoitti vaimoansa asiaan. Mutta nyt saattoi hän hikoilla kylmää hikeä vain ajatellessaankin santarmeja. Siitä ei ollut apua, että hän tiesi ett'eivät viranomaiset olleet selvillä kadonneiden setelien numeroista ja että asia sitäpaitsi oli ainiaaksi haudattu käsittelystä poistettujen juttujen joukkoon. Hänet valtasi pelko kohta kun hän ajatteli mennä johonkin sisälle pyytämään saada vaihdetuksi. Hän kantoi seteliä taskussaan viisi päivää ja hänelle tuli tavaksi, tarpeeksi ottaa se mukaansa, vaihtaa säilytyspaikkaa ja öisin olla panematta sitä pois luotansa. Hän laati sangen ovelia suunnitelmia, mutta joutui aina ristiriitaan mitä aavistamattomimpien levottomuuden syiden kanssa. Hän oli aluksi ajatellut asemaa: miksi ei hän voisi jättää sitä jollekin toverille, jolla oli joku rahasto huostassaan? Mutta sitten tuntui se hänestä niin perin vaaralliselta, ja hän ajatteli mennä siviilipukuisena johonkin paikkaan Havren toiseen päähän ja ostaa sieltä jotakin, mitä tahansa. Mutta eikö se herättäisi kummastusta, jos hänen nähtäisiin vetävän esiin niin suuren summan ostaakseen jonkun pikkuesineen?