— En, en, minä en enään rakasta sinua.
Roubaud katsoi vaimoonsa ja iski nyrkkinsä pöytään ja veri nousi hänen kasvoihinsa.
— Anna minun olla rauhassa! Estänkö minä sinua huvittelemasta? Rupeanko minä sinun tuomariksesi? On monta seikkaa, jotka kunniallinen mies tekisi minun asemassani, mutta joita minä en tee. Ensi aluksi potkaisisin sinut ovelle. Sitten kentiesi taukoisin varastamasta.
Séverine oli käynyt aivan kalpeaksi, sillä hänkin oli ajatellut, että kun mustasukkaista miestä vaivaa sisällinen paha siihen määrään, että hän suvaitsee vaimonsa rakastajaa, on se merkki moraalisesta syövästä, joka leviää yhä enemmän, kuolettaa kaikki epäröimiset ja hajoittaa koko omantunnon. Mutta hän tenäsi vastaan, eikä tahtonut tunnustaa mitään edesvastuuta itselleen. Änkyttäen huudahti hän:
— Minä kiellän sinua koskemasta rahoihin.
Mies oli herennyt syömästä. Hän kääri lautasliinansa tyynesti kokoon, nousi sitten ylös ja sanoi pilkallisen näköisenä:
— Voimmehan jakaa, jos sinä sitä tahdot.
Hän kumartui heti alas, ottaakseen listan pois.
Séverine syöksyi esiin ja pani jalkansa lattialle.
— Ei, ei! Sinä tiedät, että minä mieluummin tahtoisin kuolla… Älä ota sitä pois. Älä, älä, ei minun nähteni!