Séverinellä oli tänä iltana kohtaus Jacquesin kanssa tavarajuna-aseman takana. Kun hän puolen yön jälkeen palasi kotiin, esiintyi taas edellisen illan näytelmä hänelle ja hän sulkeutui huoneeseensa. Roubaudilla oli yövuoro eikä vaimon tarvinnut edes peljätä hänen makaavan kotona, jonka hän muuten nykyään teki harvoin. Mutta vaikka hän oli vetänyt peitteen leukaan saakka ja antoi lampun palaa, ei hän saanut unta. Miksi oli hän kieltäytynyt jakamasta? Eikä näiden rahain anastamisen ajatus nyt enään niin suuresti koskenut hänen kunniantuntoonsa. Eikö hän ollut vastaanottanut Croix-de-Maufrasin testamenttaamista? Silloinpa saattoi hän yhtä kernaasti pitää rahatkin hyvänään. Mutta silloin häntä taas hirvitti. Ei, ei koskaan! Rahoja sellaisinaan olisi hän voinut ottaa; mutta mihin hän ei uskaltanut koskea, pelosta että ne polttaisivat sormia, olivat juuri nämät rahat, jotka oli varastettu kuolleelta, nuo inhoittavat murharahat.
Hän rauhoittui jälleen ja järkeili itsekseen: Hän ei olisi ottanut niitä pannakseen ne jälleen menemään; päinvastoin olisi hän kätkenyt ne muualle, haudannut ne johonkin paikkaan, jonka hän yksinään olisi tietänyt, missä ne olisivat maanneet ijankaikkisiin aikoihin; ja silloin olisi ainakin toiset puolet ollut pelastettu miehen käsistä. Hän ei saisi sitä riemua, että pitäisi kaikki, mies ei saisi pelissä kuluttaa sitä, oli hänen.
Kun kello löi kolme, katui hän katkerasti, että oli kieltäytynyt jakamasta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, vielä epäselvä ja etäinen: hän nousisi ylös ja etsisi esiin rahat lattian alta, jott'ei mies saisi enempää. Mutta tämä ajatus jääti häntä silloin niin, ett'ei hän tahtonut sitä enempää ajatella. Ottaa kaikki, pitää kaikki, ilman että mies edes uskaltaisi nurista. Tämä ehdotus tunkeutui vähitellen hänen mieleensä ja tahto, joka oli voimakkaampi kuin hänen vastaanhangoittelemisensa, nousi hänen sisällään olevista tiedottomista syvyyksistä. Hän ei tahtonut, mutta syöksyi kuitenkin kiivaasti ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Hän ruuvasi lampun irti ja läksi ruokasaliin.
Nyt ei Séverine enään vapissut. Koko hänen pelkonsa oli ohitse, hän toimi aivan kylmäverisesti hitain ja mittamääräisin liikkein, kuten unissakävijä. Hän etsi hiilihangon, sillä vääntääkseen listan irti. Kun kolo oli avattuna, valaisi hän sitä lampulla, koska hän näki huonosti. Mutta hän kävi aivan kankeaksi ja liikkumattomaksi ällistyksestä: kolo oli tyhjä. Hänen ollessaan Jacquesia tapaamassa, oli Roubaud selvästikin tullut takaisin, ennen häntä saman kaiken ottamisen ja pitämisen himon valtaamana, ja hän oli yhdellä kertaa pistänyt taskuunsa kaikki setelit, niin, ett'ei ainoatakaan ollut jäljellä. Hän kumartui alas ja havaitsi kolossa ainoastaan kellon ja kellonperät, jotka loistivat tomussa hirsien välillä. Kylmäverisessä raivossaan pysyi hän, joka oli puolialasti, silmänräpäyksen samassa asennossa ja hoki parikymmentä kertaa korkealla äänellä:
— Varas! Varas! Varas!
Sitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri, musta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä pitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen lampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota hän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä kauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin kaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän valmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin vaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä, ett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa. Vieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat lopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän voisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti kellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.
Seuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa mukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen luo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan, milloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä hirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut piilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä ollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:
— Varas! Varas! Varas!
Sen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen
Jacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.
— Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta. Jos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta… Ja näetkös, minä antaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut aivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja, ne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä soutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä hyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!