Eräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen puutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo, johon he tavallisesti piiloutuivat.
— Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin minä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos. Älkää antako perään.
Mutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.
— Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes se käy säädyllisellä tavalla.
— Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen huoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.
Vaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta lausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän erosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana kolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi syvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta hän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta rakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.
Jacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi tekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan Sauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä edelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta kun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen kamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti itsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään voinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina puremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi ylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia veturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen kuivaamina.
Hänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka kahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi tahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua ja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa eteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin annettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt väsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen mukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.
Hän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia kohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen hienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen heloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella nousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli saanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja pysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa tapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu epäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen tasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja suri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi esimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia korjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai kieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli siitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen voitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä hyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja kun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista rakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.
Séverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen, koska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto murhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi hänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän itseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli kertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan uskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui, että oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen tunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin kauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt tyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän rakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen kun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli ääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan hyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman mitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja lempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin maata hänen polvellaan aamusta iltaan.