Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta, oli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli niin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen miehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa häntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen mielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja oli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota hän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa. Hän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan vuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten, itse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta oikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.
Heidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän odottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen luona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan ja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja kuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla alueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui hänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen tapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen paljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän kenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen kanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen, ilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.
Nykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes antamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa tekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi sairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta, Jacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja Séverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä, tunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa pienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.
Havresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia niittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli seutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli Seine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de l'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten eteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse. Guillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla puolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita poppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa ja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen siihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin ystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi, ennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen puiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka rata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät muurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja lopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty Pont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi likaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli. Veturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen oltiin meluisalla ratapihalla.
Iltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa. Paluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti onnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi, tapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos ja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi Floren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla lipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.
Sen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan toisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma siitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut häneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli mustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs tarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha… Toiselta puolen lienee hän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa presidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan epäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin hän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän sekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.
Mutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja hän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian kun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän, että tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki hänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi häntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa, ja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna ensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin aina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana. Siitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta kurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin pistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät kuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja hän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan ja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti kasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi, ja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies itseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö, jonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.
Myöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia, nimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri perjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota, joka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen yhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään, että hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta niinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili hän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle; tämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja tutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli tyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää osoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin kysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli vaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien rakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin uskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja nyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi häntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi silloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä ja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei hän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.
Maaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi keskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen eivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada Jacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan päivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen inhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai hänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja taipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun tuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies pani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen mustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden, vaaleansinisten silmiensä yli.
Hän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin tuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen rinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut? Eikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli tuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se välinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen pyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa, johon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet lopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä. Hän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois hänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi, alkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi olemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä iljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli viidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin uneksi elämästä!