Viikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin kanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan nuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes hänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt esteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi alituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen pitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet keskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja tämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin matkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä. Eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään erään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään, tuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi vapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi kuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja vastuksena kaikille?
Sen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud oli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa Amerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet Croix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He eivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät isänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä kaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa, hän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen suhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen onneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi jotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia ja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.
Ollessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen ääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki muutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja menestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt intohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja seurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon; hän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja olevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.
Eräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut mennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs hänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin, toteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja kun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet mukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi suurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia, ja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan puhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli vastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä kovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.
Séverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä olisi hänen unensa toteutettuna?
— Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla…
Jacques katsahti hämmästyneenä ylös.
— Mitenkä niin, lähtisimmekö me?
— Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.
Séverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain nyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen vastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.