— Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä. Tulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada kolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi vielä jotakin meidän asuttumistamme varten… Sinä tekisit rahat voittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme ja rakkauttamme varten… Oi, kuinka se olisi onnellista!
Ja hän lisäsi aivan hiljaa:
— Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!
Jacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti toistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän toiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.
— Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen kun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen ketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.
Jacques hämmästyi jälleen.
— Miksikä niin?
— Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi kysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä olisin ollut vapaa!… Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla maata kuolleena.
Hän tarkasteli häntä ja toisti:
— Oh, jospa hän olisi kuollut!