— Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi
Jacques ja koetti hymyillä.
Hän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä, hänen lempeät naisensilmänsä sanoivat "kyllä", hänen intohimonsa teki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen, niin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen johtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia maailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä. Kun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki uudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen päätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä edelleenkin sanoi "ei", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa väkivaltaisuuttansa.
Jacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen hymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.
— Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet hengiltä… Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.
Hän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:
— Ota veitsi.
Ja sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen pilan päähän saakka, suuteli hän häntä.
— Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä odottamaan… Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin talon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?… Ja ole tyyni, me emme ota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.
Vaikka oli myöhäinen, meni Jacques nyt alas satamaan etsimään hotellista toveria, jonka oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä. Hän puhui hänelle toiveista mahdollisesti saada periä ja pyysi neljäntoista päivän lykkäytystä, ennen kun antaisi hänelle varman vastauksen. Kulkiessaan suuria, mustia lehtokujia pitkin takaisin asemalle, ajatteli hän, mitä oli tehnyt ja ihmetteli sitä. Oliko hän siis päättänyt surmata Roubaudin, koska hänellä jo oli hallussaan hänen vaimonsa ja rahansa? Ei, hän ei suinkaan ollut päättänyt mitään, ja hän kyllä myös ryhtyisi varokeinoihin siinä tapauksessa, että tekisi sellaisen päätöksen. Mutta nyt astui esiin muisto Séverinestä ja hänen kuumasta kädenpuristuksestaan ja hänen lujasta katseestaan, joka sanoi "kyllä", hänen suunsa sanoessa "ei". Ilmeisesti tahtoi hän, että Jacques ottaisi Roubaudin hengiltä. Hän kävi sangen levottomaksi. Mitä pitäisi hänen tekemän?
Palattuaan Rue François-Mazelinelle ja laskeuduttuaan levolle kuorsaavan Pecqueuxin läheisyyteen, ei Jacques voinut nukkua. Vastoin hänen tahtoaan työskentelivät hänen aivonsa tässä murha-ajatuksessa, suunnittelemassa murhanäytelmää, jota hän mietti ja harkitsi sen etäisimpiin seurauksiin saakka. Hän etsi ja punnitsi syitä myöten ja vastaan. Kun hän mietiskeli kylmästi ja ilman kuumetta, puhuivat kaikki syyt myöten. Eikö Roubaud ollut ainoa este heidän onnellensa? Jos hän olisi kuollut, voisi hän naida Séverinen, eikä hän salannut itseltänsä jumaloivansa häntä. Silloin omistaisi hän hänet kokonaan ja ainiaaksi. Olisihan siinä sitäpaitsi rahoja, koko omaisuus. Hän luopuisi rasittavasta ammatistaan ja tulisi vuorostaan omaksi herrakseen tuossa Amerikassa, josta hän oli kuullut toveriensa puhuvan maana, missä mekanikot kokoilivat kultaa lapioilla. Ikäänkuin unessa esiintyi hänelle nyt kuva hänen uudesta elämästään tuolla kaukana: vaimo, jota hän intohimoisesti rakasti, nopeasti kootut miljoonat, rento elämä, rajaton kunnianhimo, kaikki mitä hän tahtoi. Ja tämän unelman toteuttamiseksi oli tarpeen ainoastaan yksi liike, ainoastaan erään ihmisen toimittaminen pois tieltä, niinkuin poljetaan alas eläin, kasvi, joka kävellessä on haitaksi. Hän ei enään ollut edes miellyttävä, tuo mies, joka nyt oli lihava ja raskas ja kokonaan hupeni tyhmään pelihimoonsa, joka hävitti hänen kaiken entisen tarmokkuutensa. Minkä vuoksi häntä säästettäisiin? Ei kerrassaan mikään puhunut hänen eduksensa. Kaikki tuomitsi hänet, koska vastaukseksi joka kysymykseen tuli, että toisten etu vaati hänen kuolemataan. Epäröiminen olisi hassua ja pelkurimaista.