Mutta Jacques, jonka selkää poltti, ja joka oli laskeutunut vatsallensa, kääntyi ympäri ja hypähti ylös. Eräs ajatus, joka tähän saakka oli väikkynyt hänen mielessään varsin epämääräisenä, kiusasi häntä nyt niin ankarasti, että tuntui siltä, kuin olisi jokin terävä esine porattu hänen aivoihinsa. Hän, joka lapsuudesta asti oli halunnut tappaa jonkun, ja jota kauhistus tämän päähänpiston johdosta oli kiduttanut, miksi ei hän siis surmaisi Roubaudia? Kentiesi voisi hän, valitsemalla tämän uhrin, ainiaaksi tyydyttää murhaamishimonsa, ja sillä tapaa hän ei ainoastaan tekisi hyvää kauppaa, vaan myös sitäpaitsi parantuisi. Parantuisi, herra Jumala! Ei enään tuntisi noita verenjanoisia pöyristyksiä, voisi omistaa Séverinen, ilman että vanha hurjuus hänessä heräisi. Kylmä hiki tihkui esiin, hän näki seisovansa veitsi kädessään ja työntävän sen Roubaudin kaulaan, kuten tämä oli tehnyt presidentille, ja tuntevansa tyydytystä ja kylläisyyttä sitä mukaa kuin veri poreilisi hänen käsiensä lomitse. Hän tappaisi hänet, se oli hänen päätöksensä, koska siinä olisi hänen pelastuksensa ja jumaloidun vaimon ja omaisuuden saanti. Jos hänen pitäisi tappaa joku, niin olisi se tämä joka hänen pitäisi surmata, hän tietäisi ainakin silloin, mitä hän tekisi ja siinä olisi järkeä ja logiikkaa ja hyötyä.

Kun Jacques oli tehnyt tämän päätöksen, oli kello juuri lyönyt kolme ja hän koetti nukkua. Hän oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun hän syvästi liikutettuna nousi pystyyn vuoteessa. Herra Jumala, oliko hänellä sitten oikeus ottaa tämä mies hengiltä? Kun häntä vaivasi kärpänen, löi hän sen kuoliaaksi, ja kerran kun kissa oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa, oli hän, tosin tahtomattaan, potkulla murskannut sen jäsenet. Mutta tämä ihminen, hänen kaltaisensa! Hänen täytyi uudistaa koko tuumailunsa todistaakseen oikeutensa tuon murhan tekemiseen, sen oikeuden, mikä on väkevämmillä, joita heikommat vaivaavat ja jotka sen vuoksi hävittävät ne. Nyt rakasti häntä toisen vaimo, ja tämä itse tahtoi päästä vapaaksi voidakseen tulla naimisiin hänen kanssaan ja antaa hänelle omaisuutensa. Hän ainoastaan laittaisi esteen aivan yksinkertaisesti pois tieltään. Jos kaksi sutta kohtaa toisensa metsässä ja naarassusi on läsnä, eikö voimakkaampi susi silloin vapauta itseään tuosta toisesta? Ja eikö alkuaikoina, jolloin ihmiset susien tavoin turvautuivat luoliin, himoittu nainen kuulunut joukosta sille, joka kykeni voittamaan hänet itselleen kilpakosijainsa veressä? Koska se oli elämän laki, oli sitä kaiketi noudatettava, välittämättä yhteiselämän vuoksi myöhemmin keksityistä verukkeista.

Vähitellen näytti hänestä hänen oikeutensa ehdottomalta, hän tunsi koko päättäväisyytensä palaavan, jo seuraavana päivänä hän valitsisi ajan ja paikan ja valmistelisi toimeenpanoa. Epäilemättä olisi paras pistää Roubaud kuoliaaksi hänen yöllä kierrellessään asema-alueella, jotta ihmiset voisivat luulla maankiertäjien hänet murhanneen. Hän tiesi hyvän paikan hiilikasojen takana. Kunpa voisi houkutella hänet sinne! Vaikka hän koetti nukkua, järjesti hän nyt koko murhakohtauksen, pohti, mihin asettuisi ja kuinka iskisi, kaataakseen hänet kuoliaana maahan.

Mutta hänen syventyessään pienimpiin erikoisseikkoihin, palasi hiljaa ja vastustamattomana hänen vastenmielisyytensä. Hänessä oli jotakin, mikä pani sitä vastaan ja sai hänen verensä kuohuksiin. Ei, ei, hän ei iskisi. Se tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, niin toimeensaamattomalta, niin mahdottomalta. Hänessä nousi sitä vastaan sivistysihminen, hänen saamansa kasvatus, se, minkä perityt mielipiteet hiljaa ja hävittämättömästi olivat rakentaneet. Hän oli äidinmaidon mukana imenyt menneiltä sukupolvilta, ett'ei saa tappaa! hänen hienostuneet aivonsa olivat täynnä epäilyksiä ja inhoten hylkäsivät murha-ajatuksen, heti kun ne alkoivat sitä harkita. Niin, toinen asia olisi tappaa, jos siihen kannustaisi himo, kuohahtava intohimo! Mutta tappaa tarkoituksella, harkiten ja itsekkäisyydestä, ei, sitä ei hän milloinkaan voisi!

Päivä alkoi sarastaa, kun Jacquesin onnistui hiukan nukahtaa, mutta uni oli niin kevyt, että hänessä tapahtui sotkuinen väittely tuosta inhoittavasta kysymyksestä. Seuraavista päivistä tuli tuskallisimmat hänen elämässään. Hän karttoi Séverineä, ja peljäten hänen silmiään, lähetti hän hänelle terveisiä, ett'ei hän voisi tulla tapaamaan lauvantaina.

Mutta maanantaina ei hän voinut päästä häntä jälleen kohtaamasta, ja kuten hän oli peljännyt, täyttivät hänen suuret sinisilmänsä, nuo niin lempeät, niin suloiset, hänet tuskalla. Séverine ei puhunut siitä, ei eleellä, ei sanallakaan kehoittanut häntä.

Mutta silmät olivat täynnä tätä asiaa, ne kysyivät häneltä, ne rukoilivat sitä. Hän ei tietänyt, miten pääsisi siitä kärsimättömyydestä ja nuhteesta, minkä hän luki niistä; hän näki ne alati kiinnitettynä häneen ihmetyksen ilmein siitä, että hän saattoi epäröidä olla onnellinen. Lähtiessään hänen luotaan, sulki Jacques hänet kiivaasti syliinsä saadakseen hänet ymmärtämään, että hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli sen todellakin tehnyt ja pysyi siinä aina rappusten alapäähän saakka, mutta sitten hänen omatuntonsa epäilykset palasivat. Kun hän näki hänet jälleen kaksi päivää myöhemmin, oli hänellä samallainen outo kalpeus ja arka katse, kuin pelkurilla, joka peräytyy välttämättömästä teosta. Séverine puhkesi nyyhkytyksiin sanomatta mitään ja itki hänen kaulassaan riippuen, hirveän onnettomana, ja Jacques joutui suunniltaan ja hänet täytti sellainen itsensä halveksuminen, että hän olisi voinut kuolla.

— Etkö tahdo torstaina tulla? kysyi Séverine matalalla äänellä.

— Kyllä, torstaina odotan sinua.

Torstaina oli yö sangen pimeä, tähtiä ei loistanut läpikuultamattoman synkällä taivaalla, joka oli täynnä merestä noussutta usvaa. Tavallisuuden mukaan tuli Jacques ensiksi ja oukaili, seisoen Sauvagnatin talon takana, Séverinen tuloa. Mutta pimeys oli niin synkkä ja Séverine juoksi niin kevyesti, että Jacques vapisi hipaistessaan häneen, ilman että oli sitä ennen häntä huomannut. Séverine lepäsi hänen sylissään levottomana, kun tunsi hänen vapisevan.