Murha oli nyt päätetty, heistä tuntui ikäänkuin he eivät enään olisi kävelleet, vaan vieras voima olisi vienyt heitä eteenpäin maata pitkin. Heidän aistimensa olivat äkkiä erittäin teroittuneet, varsinkin tunto, sillä heidän käsiänsä kolotti niiden ollessa toisissaan ja huulten pieninkin kosketus tuntui raappimiselta. He kuulivat myös veturin vierimisestä ja etäisestä ähkymisestä lähtevät häipyvät äänet, kumeita jyskähdyksiä, harhailevia askelia pimeässä. Ja he katsoivat pimeyteen, eroittivat mustat pilkut esineistä, ikäänkuin usva olisi kadonnut heidän silmistään: he voivat seurata ohilentävän yölepakon äkkinäisiä heilahduksia. He pysähtyivät liikkumattomiksi erään hiililäjän kulmaan ja vaanivat silmin ja korvin ja jännittivät koko ruumiinsa. Nyt he kuiskailivat.
— Etkö kuullut hätähuutoa tuolta?
— En, se on vaunu, joka viedään sisälle.
— Mutta tuolla vasemmalla puolellamme kävelee joku. Hiekka narisi.
— Ei, ei, rotat vain juoksentelevat kasojen välissä ja pudottelevat hiiliä alas.
Muutamia minuutteja kului. Äkkiä pusersi Séverine Jacquesia vieläkin voimakkaammin.
— Se on hän.
— Missä sitten? Minä en näe mitään.
— Hän kääntyi tavarajunien veturitallin ympäri ja tulee suoraan meitä kohden. Etkö näe hänen varjoaan valkoisella seinällä?
— Sinä luulet siis, että se on tuo musta kohta. Hän on siis yksin?