— Niin, yksin, hän on yksin.
Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä heittäytyi Séverine intohimoisesti Jacquesin kaulaan ja painoi kuumat huulensa hänen huuliaan vastaan. Hän olisi pitkässä, intohimoisessa suudelmassaan tahtonut antaa hänelle osan intohimostaan. Kuinka hän rakasti häntä ja kuinka hän inhosi tuota toista! Oh! Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän jo monta kertaa tehnyt sen itse, säästääkseen Jacquesin kauhistuksesta. Mutta hänen kätensä huojuivat, hän tunsi olevansa liian pehmeä, siihen tarvittiin miehen koura. Ja tässä suudelmassa, joka ei koskaan tahtonut loppua, oli kaikki, minkä hän saattoi puhaltaa häneen rohkeudestansa, se oli lupautuminen kokonaan. Veturi vihelsi etäällä, päästäen pimeyteen surumielisen, vaikeroivan hätähuudon. Kuului tietämättömässä paikassa olevan jättiläisvasaran säännölliset iskut, samalla kun merestä nousevat usvat joukkioina ajelehtivat taivaalla ja toisinaan näyttivät saavan nuo säkenöivät kaasuliekit sammumaan. Kun hän vihdoin veti suunsa pois, ei hänellä ollut itsellensä jäljellä mitään, hän luuli kokonaan sulautuneensa Jacquesiin.
Nopealla liikkeellä avasi mies jo veitsen ja päästi kohta sen jälkeen puoliksi tukahutetun kirouksen.
— Hitto soikoon, se on taas jäähtynyt. Hänhän menee tiehensä.
Se oli totta, varjo, joka oli lähestynyt viidenkymmenen askeleen päähän heistä, kääntyi vasemmalle ja poistui sellaisen yövartijan säännöllisellä astunnalla, jota ei mikään ole saattanut levottomaksi.
Séverine kannusti Jacquesia.
— Mene jo!
Molemmat läksivät jälleen liikkeelle, Jacques edellä ja Séverine hänen kintereillään, ja he hiipivät hänen perässään varoen aiheuttamasta pienintäkään kolinaa. Korjauspajojen kulmauksessa kadottivat he hänet silmänräpäykseksi näkyvistään; mutta kun he sen jälkeen kulkivat erään sivuraiteen yli, huomasivat he hänet jälleen kahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Heidän täytyi etsiä suojaa pienimpienkin muurien takana, koska yksi ainoakin harha-askel olisi heidät ilmaissut.
— Me emme saa häntä käsiimme, mutisi Jacques kumeasti. Jos hän ehtii vaihteen luo, pääsee hän meiltä pakoon.
Séverine hoki edelleen aivan hänen korvaansa: