— Mene, mene!
Tällä hetkellä ja näiden laajojen, pimeyteen hautaantuneiden alueiden keskellä ja suuren aseman öisen tyhjyyden ympäröimänä, oli Jacques luja päätöksessään, ja tyhjyydessä tapasi hän rikostoverin murhaan. Kiiruhtaessaan hiipivää kulkuansa tuli hän vielä innokkaammaksi ja harkitsi yhä mielessään ja etsi syitä, jotka tekisivät murhan viisaaksi ja oikeutetuksi teoksi, johon hän ryhtyisi loogillisen miettimisen ja päätöksen perusteella. Hänhän käyttäisi oikeuttaan, elämisen oikeuttaan, koska toisen veri oli välttämätön hänen omalle olemisellensa. Tarvittaisiin ainoastaan isku tällä veitsellä, jotta hän saavuttaisi onnensa.
— Me emme saavuta häntä, emme saavuta häntä, hoki Jacques raivoissaan, nähdessään varjon kulkevan vaihteen ohi. Se on kirottua, kas nyt kiitää hän pakoon.
Mutta Séverinen hermostunut käsi tarttui häntä kiivaasti olkapäähän ja pakoitti hänet seisomaan hiljaa vastapäätä häntä.
— Katso, hän kääntyy ympäri.
Roubaud kääntyi todellakin ympäri. Hän oli kääntynyt oikealle ja tuli sitten takaisin. Kenties oli hänellä seljässään ollut epämääräinen tunne siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti matkaansa kuten tunnollinen vartija ainakin, joka ei tahdo mennä sisälle, ennen kuin on luonut katseen kaikkialle.
Jacques ja Séverine pysähtyivät äkkiä juoksussaan, eivätkä liikahtaneet. Sattuma oli vienyt heidät erään hiililäjän nurkkaan. He nojautuivat siihen ja näyttivät joutuvan sen sisään, likistäessään selkänsä mustaa muuria vastaan ja ikäänkuin upotessaan tähän mustelätäkköön. He pidättivät hengitystään.
Jacques näki Roubaudin tulevan suoraan heitä kohden. Heidän välillään oli tuskin kolmenkymmenen metrin matka ja se väheni joka askeleelta, säännöllisesti ja rytmillisesti, ikäänkuin sallimuksen järkähtämättömällä heilurilla järjestettynä. Nyt oli jäljellä kaksikymmentä askelta, nyt ainoastaan kymmenen ja hän seisoisi hänen edessään ja hän kohottaisi käsivartensa näin ja työntäisi veitsen hänen kurkkuunsa ja vetäisi sen oikealta vasemmalle estääkseen hänet kirkumasta. Sekunnit eivät hänen mielestään tahtoneet ollenkaan loppua, sellainen joukko ajatuksia virtasi hänen tyhjien aivojensa läpi, niin että ajan mitta oli hävinnyt hänen tietoisuudestaan. Kaikki syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään päätöksensä, olivat vielä kerran tarkastettavina ja hän näki jälleen selvästi edessänsä murhan, syineen ja seurauksineen. Nyt oli jäljellä viisi askelta. Hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän tahtoi murhata ja tiesi minkä vuoksi.
Nyt oli jäljellä kaksi askelta, nyt yksi askel. Mutta nyt tapahtui hänessä hirmukohtaus. Kaikki syöksyi yht'äkkiä kokoon. Ei, ei, hän ei tappaisi, hän ei voisi tällä tapaa surmata tuota turvatonta ihmistä. Miten hän miettikin, ei se koskaan voisi tehdä hänestä murhaajaa; siihen vaadittaisiin puremisen vaisto, hyökkääminen saaliin kimppuun, nälkä tai intohimo, joka pakoittaa raatelemaan. Mitä se merkitsi, jos omatunto oli kokoonpantu ainoastaan hitaasti perintönä kulkeneista oikeuskäsitteistä. Hän tunsi itsessään, ett'ei hänellä ollut oikeutta tappaa, eikä hänen onnistuisi vakuuttautua siitä, että hän voisi ottaa itselleen tuon oikeuden.
Roubaud kulki aivan rauhallisena ohitse. Hänen hihansa hipaisi heitä molempia, heidän seisoessaan siinä hiilien keskellä. Heidän hengityksensä olisi voinut ilmaista heidät, mutta he seisoivat kuin kuolleina. Käsivartta ei kohotettu, veistä ei isketty ruumiiseen. Ei mikään pannut noita taajoja varjoja värisemään, ei edes pöyristys. Nyt oli hän jo kymmenen askeleen päässä sieltä ja he seisoivat vielä liikkumattomina paikoillaan, selin tuota mustaa hiilikasaa päin ja täydellisesti pidättäen hengitystään, pelon valtaamina tuon yhden ainoan aseettoman miehen takia, joka juuri niin rauhallisena oli kulkenut heidän ohitsensa.