Jacques tukahutti raivon ja häpeän nyyhkytyksen.
— Minä en voi, en voi.
Hän aikoi jälleen tarttua Séverineen, nojautuakseen häneen, siitä saadakseen sen anteeksiannon, sen lohdutuksen, jota hän tarvitsi. Mutta hän pakeni mitään sanomatta pois. Jacques ojensi kätensä ja tunsi ainoastaan hänen hameensa liukuvan käsiensä välitse ja kuuli vain hänen kevyen pakonsa. Hän kulki turhaan hetkisen hänen perässään, hänen nopea katoamisensa kokonaan ällistytti hänet. Oliko hän siis niin katkeroitunut hänen heikkoutensa johdosta? Halveksiko hän häntä? Varovaisuus esti Jacquesia ottamasta häntä kiinni. Mutta kun hän jälleen oli yksinään näillä laajoilla, rakentamattomilla alueilla noine pienine, keltaisine valopilkkuineen, valtasi hänet hirveä epätoivo ja hän riensi pois ja painoi päänsä vuodepielukseensa, siten tukahuttaakseen kirouksen, joka lepäsi hänen olemassaolonsa yli.
Kymmenkunta päivää myöhemmin, maaliskuun lopussa, pääsivät Roubaudit vihdoinkin voitolle Lebleun perheestä. Hallinto oli tunnustanut oikeutetuiksi Roubaudien vaatimukset, joita asemapäällikkö Dabadie puolsi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun neiti Guichon etsiessään vanhoja tilejä aseman arkistosta, oli äskettäin löytänyt puheenaolleen kirjeen, jossa rahastonhoitaja sitoutui luopumaan asunnosta, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Katkeroituneena tappionsa johdosta puhui rouva Lebleu heti muuttamisesta: koska kerran tahdottiin hänen kuolevan, niin olisi parasta tehdä loppu yksin tein.
Tämä muistettava muutto sai käytävän kolmeksi päiväksi täydelliseen kuumeeseen. Yksinpä pikku rouva Moulin, joka muuten teki itsensä niin vähän huomatuksi, ja jonka ei koskaan nähty menevän eikä tulevan, sekaantui siihen ja kantoi Séverinen työpöydän toisesta huoneustosta toiseen. Mutta varsinkin Philomène kiihoitti epäsopua. Hän saapui sinne jo ensi hetkellä avustamaan, teki nyyttejä, siirsi huonekalut ja tunkeutui Lebleun asuntoon, ennen kun perhe oli sieltä lähtenyt. Hän se ajoi rouva Lebleun pois sieltä, vaikka molempien perheiden huonekalut vielä olivat aivan sekaisin. Hän oli alkanut osoittaa sellaista harrastusta Jacquesia ja kaikkea kohtaan, mihin tämä oli kiintynyt, että Pecqueux tuli ihmeisiinsä ja epäluuloiseksi. Kasvoillaan salavihainen, häijy ilme kysyi hän häneltä, oliko hän väleissä veturinkuljettajan kanssa. Hän ilmoitti hänelle etukäteen, että hän panisi molemmat tilille, jos saisi heistä jotakin selville. Philomène ihaili vielä enemmän tuota nuorta miestä ja palveli häntä ja hänen rakastajatartaan, toivoen heidän väliinsä tunkeutumalla voivansa hiukan nauttia hänestä. Kun hän oli kantanut sisälle viimeisen tuolin, suljettiin ovet. Äkkiä huomasi hän jakkaran, jonka rahastonhoitajan rouva oli unhoittanut paikoilleen, hän avasi silloin oven jälleen ja heitti jakkaran käytävään. Muutto oli sillä lopetettu.
Elämä siellä palasi vähitellen yksitoikkoiseen kulkuunsa. Sillä aikaa kun rouva Lebleu istui reumatismin kahlehtimana lepotuolissaan ja oli kuolettavasti ikävissään ja itki suuria kyyneliä sen vuoksi, ett'ei hänellä ollut muuta näköalaa kuin sinkkikatto, joka kaihti taivasta, istui Séverine erään etupuolella olevan akkunan luona ja katseli loppumattomiin. Hänellä oli silmiensä edessä tuo vilkas vilinä lähtevien junien ratapihalla ja ajavien ja kävelijäin alituinen virta. Aikainen kevät oli jo saanut katukäytävien suuret puut viheriöitsemään, ja tuolla takapuolella levisivät etäällä Ingouvillen kunnaat puita kasvavine rinteineen ja valkoisine huviloineen. Mutta häntä ihmetytti se, että hän tunsi niin vähän hupia vihdoinkin nähdessään unelmansa toteutuneena, oleskellessaan tässä huoneustossa, jota hän niin oli mielinyt, ja saadessaan tilaa, päivää ja aurinkoa. Kun hänen apuvaimonsa, Simon eukko, nurisi siitä, että häntä häirittiin totutuissa tavoissansa, saattoi Séverine tulla kärsimättömäksi ja toisinaan kaipasi hän vanhaa pesäänsä, jossa, kuten hän sanoi, lika näkyi vähemmän.
Roubaud oli aivan yksinkertaisesti antanut hänen olla olojaan. Hän ei näyttänyt tietävän muuttaneensa asuntoa; tapahtui usein, että hän erehtyi ja huomasi erehdyksensä vasta kun hänen uusi avaimensa ei sopinut vanhaan lukkoon. Mutta muuten oli hän yhä enemmän poissa, ja aviollisen yhdyselämän hajaantumista jatkui. Kerran näytti hän kuitenkin virkoavan uudelleen eloon; hänen poliittiset harrastuksensa olivat heränneet, vaikk'eivät ne olleet kovinkaan selvät eikä intohimoiset, mutta hänen sydämessään säilyi katkeruus tuon vanhan jutun johdosta aliprefektin kanssa, joka oli hänelle maksaa hänen paikkansa. Hän riemuitsi siitä, että yleiset vaalit olivat järkähyttäneet keisarikuntaa, joka nyt läpikävi kauheata selkkausta, ja hoki, ett'eivät nuo ihmiset aina olisi herroja. Mutta ystävällinen varoitus Dabadielta, joka oli siitä saanut tiedon neiti Guichonilta, jonka läsnäollessa hän oli puhunut tähän vallankumoukselliseen tapaan, riitti muuten tekemään hänet jälleen tyyneksi. Koska käytävässä nyt taas vallitsi rauha ja sopu, sitten kun rouva Lebleu, joka oli kuolemaisillaan ikävästä, kävi päivä päivältä yhä huonommaksi, niin minkä vuoksi siis hankittaisiin uusia ikävyyksiä sekottautumalla politiikkaan. Roubaud teki yksinkertaisen eleen, hän välitti yhtä vähän politiikasta kuin kaikesta muustakin… Hän, joka ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, kävi päivä päivältä yhä lihavammaksi ja kulki välinpitämättömänä ja hitaana tietään eteenpäin.
Sen jälkeen kun Jacques ja Séverine voivat kohdata toiseensa koska tahansa, oli heidän keskenäinen hämilläolonsa lisääntynyt. Nyt ei enään mikään estänyt heidän onneansa; hän voi mennä hänen luokseen toisia rappusia milloin halusi, eikä hänen tarvinnut peljätä, että häntä vakoiltaisiin. Se oli heidän huoneustonsa ja hän olisi voinut nukkua siellä yötä, jos olisi ollut niin rohkea. Mutta se, jota he molemmat olivat tahtoneet, ja josta he olivat sopineet, oli suorittamatta ja jäi toteuttamatta, ja ajatus siitä synnytti keskenäistä hämilläoloa ja nosti heidän välilleen ylipääsemättömän muurin. Hän häpesi heikkouttaan ja huomasi hänen joka kerta olevan yhä enemmän pahoillaan ja onneton odottaessaan turhaan. Heidän huulensa eivät enään etsineet toisiansa, sillä tämä puolinainen omistaminen ei enään ollut heille kylliksi; he halusivat koko onnea, matkustaa, mennä naimisiin tuolla kaukana, uutta elämää he kaihosivat.
Eräänä iltana hän tapasi Séverinen itkemässä, ja kun tämä sai nähdä hänet, ei hän herennyt, vaan ripustautui hänen kaulaansa ja itki vielä kovemmin. Hän oli ennenkin itkenyt siten, mutta silloin oli Jacques voinut tyynnyttää hänet painamalla hänet rintaansa vastaan. Mutta nyt mitä enemmän hän painoi häntä itseään vastaan, sitä enemmän tunsi hän hänen epätoivonsa lisääntyvän. Hän joutui pois suunniltaan ja otti vihdoin hänen päänsä käsiensä väliin. Hän katsoi syvään hänen silmiinsä. Hän ymmärsi, miksi hän oli niin epätoivoissaan; se oli siksi, että hän oli nainen, eikä lempeässä toimettomuudessaan itse uskaltanut antaa surmaavaa veitseniskua.
— Anna minulle anteeksi ja odota vielä vähän… Vannon sinulle tekeväni sen pian, niin pian kuin voin.