Viiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka oli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi ruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista, miellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään metsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset säteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan iloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana erehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä säteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan ollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa seudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä! Kääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä se, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa päivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt katselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman että kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin vieressä.
Vasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi huoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista tuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi toverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi torvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän seurasi junaa kotvasen silmillänsä.
— Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.
Hänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt voittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt ohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden olemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla poissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus pidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle penkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi nyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa avaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan Misard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan oli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta uneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen hermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen sielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore unhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän vaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan loppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko paistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen itsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.
Minuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun Misard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella torventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan saapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu kädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi tunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin penkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei kymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa, syöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.
Hän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran ahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan raskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat siitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi, tarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi ja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä jälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti murskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä kostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut ruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta, joka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä aurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä veren ja ruumisläjien taakse.
Vielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä liikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset Bécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi päästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa siinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna suunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa ja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan, antaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska läjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:
— Heipä hei, Flore!
Se oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.
— No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin kaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna tulee.