Kaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat menisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään murskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen portin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän raivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää keskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi voinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi lujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen silmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella kivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta vaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet olivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön halu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta päristelivät hikisinä ja läähättävinä.
— Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin kummalliselta.
Flore vastasi:
— Äitini kuoli eilen illalla.
— Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta kuitenkin tuntuu se kovalta… Hän makaa varmaankin tuolla sisällä, minä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei onnettomuutta olisi tapahtunut.
Hän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi hän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet muutamalla sanalla.
— Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja sitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.
Hän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla, kuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden minuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan metrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja liikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan luona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia. Hän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän tunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri ja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen tuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta. Hän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä aivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja hän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle ikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista alkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin äänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.
— Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä pitelen niitä.
Hän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja veti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja silmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta paikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi hevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä rataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä. Pidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse, veti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella ponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista voimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen: rautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat pystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.