Kului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat kivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine messinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi nyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt välttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään estää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.

Misard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen käsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa junaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan kuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi kehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt syrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä. Mies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne olivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti, ja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa tuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä muuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi Jacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.

Samana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa tuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle viikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä. Miksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki lopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt nauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja haaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa. Kun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä, ett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi oli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques lohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti. Oltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin jälleen.

Olipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut ulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan vaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa, jonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques kuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että Séverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä kamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin sanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka siitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että hän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä edellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa erään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla purskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi savuten ja lähtöön valmiina.

Havren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön mukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli Henri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta, ilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva tavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin täynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita matkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan keskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja järjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös yhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli jätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi minuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja hän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt ylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen radalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun hän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä veturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein kauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa, kun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän säikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana. Muutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella, kun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen edessään.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset minuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli epäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana siitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään. Hälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan herättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön vetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri kumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja kalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman, joka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen kauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken tämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo molemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta yhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää ja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi hän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada tuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit halkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi eteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään ollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään hyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se muuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka on kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi pystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti ja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois. Oikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella tietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan säikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla karjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa vastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se veti.

Kahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys naulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret ilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa, joka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi toistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä takaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä vaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen, murskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja rikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän kuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista ilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan huudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle kivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten räjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja makasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua olivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet pois kiskoilta.

Nyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat rumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.

— Auttakaa! Auttakaa!… Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!
Auttakaa!

Enään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin mahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista hanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa kuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä höyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden yli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen sisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa yhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys oli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet vinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine lieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä maatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet ovat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi puhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta. Aivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka molemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos mahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen kouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset, mutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan veturin melun takia.