Kirkunat häipyivät kuulumattomiin.
— Pelastakaa minut! Tappakaa minut!… Minä kärsin niin kovin, tappakaa minut! Tappakaa minut toki!
Tämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä, avattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat syöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat itsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan jalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he tiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen perään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois kauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.
Nurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine vihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää veturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.
— Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?
Lämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt, riensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta, että hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu niin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja päiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen ystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein keuhkoin ja haukotteli henkeänsä.
— Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty, ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä, että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt, hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset! Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.
— Jacques! Oh! Jacques!… Hän on kuollut, minä näin hänen viskautuvan taaksepäin…? Jacques, Jacques!
Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina. Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa, josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?