Yhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui siihen.
— Kyllä, minne tahdot, mutta heti!
Flore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa. Tässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis ollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän, Jacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja myöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli hän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin elämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon autioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen hänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa alituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja täysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus oli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän katseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.
Luodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että Misardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka varmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja kanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui, että kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut lähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja; hän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä sinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen tuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan, pitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli lähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat lähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän sekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään ymmärretyksi.
Floren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän tahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska hän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean tien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin kysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta lukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa syytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin kauvan kun Jacques oli siinä.
Séverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin hankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan vahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut Séverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä tylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä. Hänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.
Kun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka tätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen hänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.
— Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.
Jacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi täydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois ainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut jostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois, läksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan läpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka vielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä. Onnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää puoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja huulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo ihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.
Flore syöksyi matkoihinsa, poikkesi heti Doinvillen tien tekemään mutkaan ja heittäytyi sitten vasemmalla puolella olevien pensaiden sekaan. Hän tunsi maan joka kolkan hyvin ja uhmaili santarmeja ottamaan hänet kiinni, jos heitä lähetettäisiin häntä väijymään. Sen vuoksi hän aivan äkisti herkesi juoksemasta ja jatkoi pienin askelin matkaansa erääseen piilopaikkaan, jonne hän mielellään ryömi sellaisina päivinä, jolloin hän oli synkällä mielellä. Se oli eräs rotko tunnelin yläpuolella. Hän katsahti ylös, ja näki auringosta, että oli puolenpäivän aika. Päästyään luolaansa oikasihe hän kovalle kalliolle ja jäi liikkumatonna makaamaan kädet ristissä niskan takana ja mietti. Syntyi hirveä tyhjyys hänen sisimmässään, hän ikäänkuin tunsi olevansa kuollut ja jäsenien vähitellen kangistavan.