Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että hän olisi tuntenut omantunnon vaivoja sen takia, että oli hyödyttömästi surmannut kaikki nuo ihmiset, sillä hänen täytyi ponnistaa voimiaan tunteakseen katumusta ja kauhua siitä, mitä oli tehnyt. Mutta nyt oli hän varma, että Jacques oli nähnyt hänen pysäyttävän hevoset, ja hän oli vast'ikään tajunnut hänen arkuudestaan, että hän tunsi häntä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä, kuin tunnetaan petoeläimiä kohtaan. Hän ei milloinkaan unhoittaisi. Mutta muuten, kun rikotaan toisia vastaan, ei saa rikkoa itseään vastaan. Hän ottaisi heti itsensä hengiltä. Hänellä ei enään ollut mitään toivoa, hän tunsi kuinka ehdottomasti välttämätöntä se oli, ja tunsi sen vieläkin enemmän nyt, kun hän oli siellä ja voi kaikessa rauhassa miettiä. Se oli ainoastaan väsymys ja tunne koko hänen olentonsa tyhjiin raukeamisesta, joka esti häntä nousemasta ylös ja etsimästä käsiinsä jotakin, jolla tappaisi itsensä.
Mutta siitä vastustamattomasta uneliaisuudesta, joka hänet valtasi, nousi kuitenkin rakkaus uudelleen eloon, onnellisuuden tarve, viimeinen unelma omastakin onnelliseksi tulemisestaan, kun hän antoi noiden molempien toisten nauttia onnestaan ja vapaina elää yhdessä. Miksi ei hän odottanut yötä ja kiiruhtanut Ozilin luo, joka jumaloi häntä, ja joka voisi häntä puolustaa? Hän vaipui suloisiin, sekaviin ajatuksiin ja nukkui syvään uneen.
Floren herätessä oli aivan pimeä. Päästään pyörällä kopeloi hän ympärilleen, mutta muisti äkkiä missä oli, tuntiessaan paljaan kallion, jolla hän lepäsi. Salaman tavoin selvisi nyt hänelle tuo armoton välttämättömyys: hänen täytyi kuolla. Oli kuin olisi tuo suloinen pelkuruus, tuo alttius vielä elämisen mahdollisuuteen oli kadonnut väsymyksen keralla. Ei, ei! Ainoastaan kuolema oli toivottava. Hän ei kaiken tämän verenvuodatuksen jälkeen voinut elää rikkirevityin sydämin ja sen ainoan miehen kiroamana, jota hän milloinkaan oli rakastanut, ja joka oli toisen oma. Nyt, kun hänellä oli siihen voimaa, täytyi hänen kuolla.
Flore nousi nyt ja astui ulos kallioluolastaan. Hän ei enään epäröinnyt, sillä hänen vaistonsa oli hänelle sanonut, minne hänen oli mentävä. Uudelleen silmäiltyään taivaan tähtiä ymmärsi hän, että kello oli tulossa yhdeksän. Kun hän saapui radalle, meni juna ohitse täydellä nopeudella alaspäin menevää linjaa ja tämä tuntui tuottavan hänelle huvitusta. Kaikki kävisi hyvin, se linja oli nähtävästi tehty selväksi, jota vastoin tuo toinen otaksuttavasti vielä oli tukossa, koska ei vapaata liikeyhteyttä näytty saaneen aikaan. Sitten jatkoi hän matkaansa pitkin aidanvierustaa tuossa autiossa, perin hiljaisessa seudussa. Hänen ei tarvinnut kiiruhtaa, mitään junaa ei tulisi ennen Pariisin pikajunaa, ja se olisi siellä vasta yhdeksän ja kaksikymmentä viisi. Hän seurasi edelleen aitaa pienin askelin tuossa synkässä pimeydessä, hyvin tyynenä, kuin olisi hän ollut jollakin noista tavallisista kävelyretkistään autioilla poluilla. Hän nousi kuitenkin aidan yli, ennen kun saapui tunneliin, ja jatkoi matkaansa hitaasti itse radalla, mennäkseen pikajunaa vastaan.
Hänen täytyi menetellä hyvin ovelasti, jott'ei vartija häntä näkisi, ja niin täytyi hänen tavallisesti tehdä joka kerta, kun hän meni Ozilia tapaamaan tunnelin toiseen päähän. Ja tunnelissa kulki hän yhtämittaa. Mutta ei ollut niin, kuin edellisellä viikolla; hän ei enään peljännyt, ett'ei hän, jos kääntyisi ympäri, enään varmasti tietäisi, mille taholle olisi menossa. Tunnelihulluus ei enään raivonnut hänen aivoissaan, tuo tilapäinen hulluus, missä kaikki pauhina ja tunne tunnelin katon musertavasta painosta saavat kaiken, sekä ajan että paikan tuntumaan hämärältä ja sekanaiselta. Mitä välitti hän siitä nyt? Hän ei enään mietiskellyt, ei sitä edes ajatellut ja hänellä oli ainoastaan yksi ainoa kiinteä ajatus: mennä menemistään suoraan eteenpäin, niin kauvan kun hän ei nähnyt junaa, ja sitten jatkaa kulkuaan suoraan kohti veturin lyhtyä, kohta kun saisi nähdä sen loistavan pimeässä.
Flore tunsi kuitenkin olevansa hämmästynyt, sillä hän luuli noin kulkeneensa useita tunteja. Kuinka tuo kaivattu kuolema olikaan etäällä! Ajatus, ett'ei hän sitä kohtaisikaan, että hän kulkisi lieuesin toisensa jälkeen sitä tapaamatta, saattoi hänet hetkiseksi epätoivoon. Hänen jalkansa väsyivät; täytyisikö hänen siis istuutua, odottaa sitä radalla maaten? Mutta se tuntui hänestä arvottomalta, hänen neitseellisen sotainen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen pitäisi jatkaa kulkuaan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ja kuolla pystyssä. Tarmo heräsi hänessä jälleen ja kannusti häntä uudelleen eteenpäin, kun hän etäällä huomasi pikajunan veturilyhdyn kimaltelevan pienen tähden kaltaisena yksinänsä sysimustan taivaan taustaa vastaan. Juna ei ollut vielä tullut tunneliin, eikä sen jyrinää vielä kuulunut: ainoastaan tuo eloisa, iloinen, vähitellen kasvava loiste ilmoitti sen lähestyvän.
Jälleen suoristautuen kuten korkea, notkea kuvapatsas, kulki hän nyt eteenpäin pitkin, lujin askelin, kuitenkaan juoksematta junaa vastaan, ikäänkuin olisi se ollut ystävä, jolta hän tahtoi säästää kappaleen matkaa. Juna saapui nyt juuri tunneliin, tuo kamala kohina tuli yhä lähemmäksi ja maa tärisi kuten myrskyn käsissä, tähden muuttuessa suunnattoman suureksi silmäksi, joka juoksi esiin pimeästä ja suureni suurenemistaan. Selittämättömän tunteen valtaamana, kentiesi siitä, että kuolisi aivan yksinään, tyhjensi hän silloin taskunsa, sitä tehdessään taukoamatta urheasta, itsepintaisesta kulustaan, ja heitti kokonaisen käärön radan viereen, nenäliinan, avaimia, kaksi veistä, nuoraa. Riisuipa hän kaulaliinansakin, joka oli kaulan ympäri solmittuna, päästi auki hameenmiehustansa ja riisui sen puoliksi yltään.
Nyt muuttui silmä hiilituleksi, tultasyöksyväksi uuniksi, ja hirviön hengitys lehahti jo häntä vastaan kosteana ja lämpöisenä, vierivien pyörien pauhinan käydessä yhä huumaavammaksi. Hän kulki yhä edelleen suoraan tuota suurta tulta kohden, ollakseen väistämättä veturia, niinkuin joku yön hyönteisistä, jonka liekki vetää luokseen. Kamala yhteentörmäys tapahtui, mutta vielä itse syleilyssäkin hän jälleen suoristautui, ikäänkuin hänen taistelunhalunsa olisi viimeisellä hetkellä uudelleen herännyt ja hän olisi tahtonut painia jättiläisen kanssa ja lyödä sen maahan. Pää ajautui keskelle lyhtyä, joka sammui.
Vasta tuntia myöhemmin korjattiin Floren jäännökset pois. Veturinkuljettaja oli tosin nähnyt tuon suuren, valjun, kamalan omituisen olennon tulevan veturia vastaan tuon kirkkaan loisteen ympäröimänä, ja kun lyhty aivan äkisti sammui ja juna oli synkässä pimeydessä, tunsi hän kuoleman läheisyyden ja vapisi. Kun juna pääsi ulos tunnelista, koetti hän huutaa vartijalle onnettomuudesta. Mutta vasta Barentinissa hän saattoi kertoa, että joku oli ajattanut ylitsensä tunnelissa: se oli varmaankin ollut nainen; hiuksia ja pääkallon osia oli vielä jäljellä veturilyhdyn murskaantuneessa lasissa. Kun miehet, jotka oli lähetetty ruumista etsimään, löysivät sen, hämmästyivät he, nähdessään sen niin marmorinvalkeana. Ankara törmäys oli heittänyt sen ylöspäin menevien junien linjalle, pää oli murskaantunut möyhyksi, mutta noissa puoliksi paljastetuissa jäsenissä ei ollut naarmuakaan, vaan lepäsivät ne ihmeen kauniina puhtaudessaan ja voimassaan. Miehet verhosivat hänet ääneti. He olivat tunteneet Floren. Hän oli varmaankin mielenhäiriössä ajattanut ylitsensä, välttääkseen sen kamalan edesvastuun, joka lepäsi hänen niskoillaan.
Puolenyön aikaan lepäsi Floren ruumis tuvassa äidin ruumiin vieressä. Lattialle oli asetettu patja ja sytytetty kynttilä molempien välille. Phasie, jonka pää edelleenkin nojasi eteenpäin ja jonka vääntyneillä huulilla oli tuo inhoittava irvistys, näytti nyt suurilla, kiinteillä silmillään katselevan tytärtään, sillä aikaa kun Misard tuossa joka taholla vallitsevassa syvässä, äänettömässä yksinäisyydessä kuului läähöttävän ja ponnistavan voimiaan etsimisissään, jotka olivat alkaneet uudelleen. Määrätyin väliajoin kulkivat junat jälleen ja kohtasivat toisensa molemmilla linjoilla, sitten kun liikeyhteys oli täydellisesti palautettu. Koneellisessa kaikkivaltiudessaan kiitivät ne järkähtämättöminä ohitse, välinpitämättöminä ja tietämättöminä näistä traagillisista tapahtumista ja näistä rikoksista. Mitäpä merkitystä olikaan sillä, että joukko tuntemattomia kaatui matkalla ja murskaantui pyörien alla! Kuolleet oli korjattu ja veri pesty pois ja nyt kuljettiin jälleen tulevaisuutta kohden.