Jo seuraavana päivänä Jacques tunsi olevansa virkeämpi ja alkoi toivoa, ett'ei hän kuolisi tänne. Hän tunsi todellista iloa, kun hän lähellään tunsi Cabuchen, joka oli hyvin avulias ja koetti kulkea niin hiljaa kuin mahdollista raskailla, suunnattomilla jaloillaan. Onnettomuustapauksesta saakka ei Cabuche ollut jättänyt Séverineä; oli kuin olisi hänkin tuntenut lämmintä tarvetta antautua jollekulle: hän jätti työnsä ja tuli joka aamu auttamaan häntä karkeampien askareiden teossa ja palveli häntä kuten uskollinen koira silmät yhtämittaa hänen silmiinsä suunnattuina. Vaikka Séverine näytti nyt niin hennolta, oli hän, sanoi Cabuche, oikea kelpo nainen, ja sopihan tehdä jotakin hänen avukseen, joka teki niin paljon toisten hyväksi. Tuo rakastava pari tottui häneen, vieläpä sinuttelivat ja suutelivatkin he toisiansa häikäilemättä, kun hän kulki huoneen läpi ja koetti olla niin hienotunteinen ja tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista.
Jacquesia kummastutti kuitenkin se, että Séverine niin usein oli poissa hänen luotaan. Ensimäisenä päivänä oli Séverine lääkäriä totellen salannut häneltä Henrin sielläolon, kun hän hyvin ymmärsi sen rauhoittavan, miellyttävän vaikutuksen, minkä häneen tekisi ajatus siitä, että hän oli aivan yksinään.
— Olemmehan yksinämme?
— Olemme lemmittyni, aivan yksinämme… Nuku nyt rauhallisesti.
Séverine katosi aina tuon tuostakin, jo toisena päivänä oli Jacques kuullut alikerroksesta askelten ja kuiskausten ääntä. Mutta seuraavana päivänä kuului tuolta alhaalta iltistä ilonpitoa, iloisia naurunremahduksia ja kaksi nuorta, raikasta ääntä, jotka eivät ollenkaan tahtoneet vaijeta.
— Mitä se on? Kuka siellä on?… Emmehän siis olekaan yksinämme?
— Emme, rakas ystäväiseni, tuolla alhaalla juuri sinun huoneesi alla on eräs toinen loukkaantunut, joka minun on täytynyt ottaa hoitooni.
— Oh!… Kuka sitten?
— Henri, tiedäthän, ylikonduktööri.
— Henri… Ah!