— Hänen sisarensa tulivat tänä aamuna. Heidän äänensä sinä juuri kuulet, he nauravat kaikkea mahdollista… Koska hän on paljon virkeämpi, matkustavat he jo tänä iltana, kun heidän isänsä ei voi olla heitä paitsi, mutta Henri jää vielä pariksi, kolmeksi päiväksi toipuakseen täydellisesti… Ajatteles, hän hyppäsi alas, hän, eikä hänestä murskaantunut mitään; hän tuli ainoastaan ikäänkuin löylynlyömäksi, mutta on saanut järkensä takaisin.
Jacques oli vaiti ja katsoi häneen niin kauvan, että hän lisäsi:
— Sinä ymmärrät. Ellei hän olisi täällä, voisi syntyä juoruja meistä molemmista… Mutta niin kauvan kun en ole yksin sinun kanssasi, ei mieheni voi mitään sanoa, ja minulla on hyvä tekosyy viipymiseeni täällä… Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä, se on sangen hyvä.
Iltaan saakka saattoi Jacques kuulla Dauvergnen tyttöjen naurua, jota hän muisti kuulleensa Pariisissa, tunkeutuvan alapuolella olevasta kerroksesta siihen huoneeseen, jossa Séverine oli tehnyt hänelle tunnustuksia. Sen jälkeen tuli hiljaista ja hän kuuli ainoastaan Séverinen kevyet askeleet, kun tämä meni hänen tyköänsä toisen potilaansa luo. Ovi tuolla alhaalla suljettiin ja koko talo vaipui syvään äänettömyyteen. Kaksi kertaa, kun hän oli kovasti janoissaan, täytyi hänen kolistaa tuolilla permantoon, jotta Séverine tulisi ylös. Kun tämä tuli sisään, oli hän sangen hymyileväinen ja innokas ja selitti, ett'ei hän ollenkaan tahtonut päästä rauhaan, kun hänen täytyi alituiseen vaihtaa kylmiä kääreitä.
Jo neljäntenä päivänä voi Jacques nousta ylös ja istua kaksi tuntia tuolilla akkunan ääressä. Hiukan kumartuessaan eteenpäin, huomasi hän sen kapean, valkoisia villejä orjantappurapensaita täyteenkasvaneen puutarhan, jonka rautatie oli halkaissut, ja jota ympäröitsi matala muuri. Ja hän muisti tuon yön, jolloin hän oli ojentautunut kurkistaakseen muurin yli, ja näki jälleen sen jokseenkin laajan alueen talon toisella puolella, jota ympäröitsi ainoastaan sama aita, jonka läpi hän oli tunkeutunut, ja jonka toisella puolella hän oli kohdannut Floren, siinä kun tämä istui tuon pienen, rappeutuneen kasvihuoneen kynnyksellä suorimassa varastamiansa nuoria. Voi, mikä ihana yö ja miten säikähtynyt hän silloin olikaan kärsimyksestään! Sitten kun hänen muistinsa oli jälleen herännyt ja tullut yhä selvemmäksi, suuntautuivat hänen ajatuksensa yksinomaan Floren kuvaan, siinä kun hän seisoi korkeine, notkeine vartaloineen ja leimuavat silmänsä suoraan hänen silmiinsä kiinnitettyinä. Aluksi ei hän ollenkaan puhunut onnettomuustapauksesta ja varovaisuudesta ei kukaan toisistakaan tahtonut sanoa siitä mitään. Mutta mikäli kukin yksityiskohta hänelle jälleen selvisi, sikäli rakensi hän kaikki uudelleen ja ajatteli hän sitä nyt niin herkeämättömästi ja yksinomaan, että hänen ainoana työnään akkunan ääressä oli nyt etsiä jälkiä ja miettiä, ketkä olivat hirmukohtauksen aiheuttaneet. Miksi ei hän enään nähnyt Florea vartiopaikallaan lippu kourassa? Hän ei uskaltanut sitä kysyä ja se pahensi sitä epämieluisaa tunnetta, jonka tämä synkkä ja hänen mielestään kummituksia täynnä oleva talo hänellä vaikutti.
Eräänä aamuna, kun Cabuche oli läsnä ja auttoi Séverineä, sai hän vihdoinkin kysytyksi:
— Onko Flore sairaana?
Hämillään ollen käsitti Cabuche väärin Séverinen viittauksia ja luuli tämän käskeneen häntä puhumaan:
— Flore raukka, hän on kuollut!