— Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon, enkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni: Mieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen luo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin tuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein innokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä… Me menemme alas ilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut ja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot… Jos minä puutun tähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse pitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.
Jacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama veitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut sen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan avattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki sitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla, niin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli pannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.
— Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä lähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.
Jacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.
— Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva, sen olen vannonut.
Samassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman nopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon perustuksia, ja Jacques lisäsi:
— Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on poistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.
Ei Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys pääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki noita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti kävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut joka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja vieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven takana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi sisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä ylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen kävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen rytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien askelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa jälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun heitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi paljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: "Sinäkö se olet, ystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle". Eikä mies ehtisi edes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.
Uusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka kohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia. Jacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka pitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen olla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen. Levottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus heidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän tunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri kertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus, ehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys käsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia vastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti mielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa sanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus, joka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän rakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin puolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn, sillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei hän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen kiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna. Mutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai joustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä edelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin hän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut katsoa.
Séverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi silmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei Jacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada tästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän rakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä ollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut tuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa, että hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa; ja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi rikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä olevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän takaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.