Hän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei hän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun kirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana. Hän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat puistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin, että veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen tarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.
Suurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:
— Mene maata, minä pyydän sinua.
Mutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä himo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi jonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella häntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä aina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä lähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.
— Suutele minua… Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat minua… Se on antava meille rohkeutta… Ah niin, rohkeutta, sitä me tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään muita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä… Suutele minua kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi.
Jacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan kuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka korvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä eläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta ruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui tästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja lopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen tahtonsa masentui.
— Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa… Sinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä sekuntina tahansa… Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin muista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen takana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi… Minä rakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on huono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana esteenä… Suutele minua, suutele minua!
Kääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja tarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi veistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän vihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta toisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka, joka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli Séverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin pituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta ryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin syvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen, omistaakseen vielä täydellisemmin.
— Suutele minua, suutele minua…
Hän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti siten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin tulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän välkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja peljästyneenä: