— Jacques, Jacques… Jumalani! Miksi? Miksi?
Hampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa. Lyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän väistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.
— Jumalani, Jumalani! Miksi?
Jacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen kysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques sitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli samanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu, ja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla raivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada varmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva pikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia tärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä myrsky iskenyt hänet maahan.
Jacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi siinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi kauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen painostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen se kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät, lempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka oli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö. Vaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä oli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli hän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli laahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja viattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä käsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.
Mutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan, villisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se hän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän oli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen työtänsä.
Hän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs itsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja omisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa, kokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei enään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään muulle.
Muisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista, jonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä tuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen ja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli sellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa ihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä lattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.
Lattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä hämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen edessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän katseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja tyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla alhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan unhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo niinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa lattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän onnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi pimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat epäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet saaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän, vaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn hurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen heittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.
Hän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne siitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan kohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren. Tämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa rautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin riemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä häntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut, oli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen, joka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi ulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut kylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten, kertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa radan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna kuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.