Cabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan yli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia odotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti luukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja sitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi hän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä alkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja levottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta porstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan tapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen pimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen mielensä yhä ankeammaksi.
Vihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös. Makuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän uudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä kasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut. Levottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa. Sitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli, ja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui esiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine murhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli vielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää epätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja kuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella tarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja pani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta tästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan oli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa aivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin ja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun huomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen vuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan kanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen keskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat Cabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.
— Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti murhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.
Roubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan Séverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja tuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista suunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.
XII.
Kolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä kesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608, ja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin, ei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin varsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu suitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa tarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto ja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään ja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi itse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja, ja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.
Hän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi laskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.
— Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi mitään muuta kuin vettä!
Pecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli hyvin synkkämielinen.
— Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä selvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.