Jacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin rakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä rakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet siihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti parantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni hymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä onnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.
Hän ehkäisi Pecqueuxia, joka oli avannut tulisijan luukun, pannakseen sisään enemmän hiiliä.
— Ei, ei, älkää lämmittäkö niin paljon. Se käy muutenkin hyvin.
Mutta lämmittäjä mörisi joukon rumia asioita.
— Kyllä kai… Tuota lötköä!… Ja kun ajattelen, että morkattiin tuota vanhaa, joka oli niin siivo… Tämä lutka ei ole edes potkunkaan arvoinen.
Päästäkseen suuttumasta jätti Jacques vastaamatta. Mutta hän tunsi hyvin, että vanha yhdyselämä kolmeen henkeen oli mennyttä kalua; sillä hänen, toverin ja veturin välinen ystävyys oli Lisonin kuollessa kadonnut. Nyt jouduttiin riitaan kaikesta mahdollisesta, mutterista, joka oli ruuvattu liian kovaan, hiililapiollisesta, jota ei oltu heitetty oikein. Ja hän päätti olla varovainen Philomènen suhteen, koska hän ei tahtonut joutua julkitappeluun tällä ahtaalla, liikkuvalla sillalla, joka oli varattu hänelle ja hänen lämmittäjälleen. Niin kauvan kun Pecqueux, kiitollisena siitä, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän voi valmistaa itselleen pieniä sivuansioita ja saada tähteeksi jääneen ruoan, totteli häntä niinkuin koira ja osoitti hänelle sellaista uskollisuutta, että hän olisi voinut, jos niiksi olisi tullut, vääntää ihmisiltä niskat nurin, elivät he molemmat niinkuin veljekset, menivät äänettöminä yhteistä vaaraa vastaan, eivätkä tarvinneet mitään sanoja ymmärtääkseen toisiansa. Mutta siitä tulisi ikäänkuin oikea helvetti, ellei voitaisi olla sovussa, kun alati oltiin pakoitetut elämään rinnatusten ja alttiina samoille töytäyksille, vaikka mieluimmin olisi nähty, että olisi voitu syödä toinen toisensa suuhunsa. Juuri viikkoa ennen oli yhtiön täytynyt erottaa Cherbourgin pikajunan veturinkuljettaja ja lämmittäjä sen vuoksi, että nämä olivat joutuneet riitaan eräästä naisesta ja ensinmainittu oli esiintynyt raa'asti toista kohtaan, joka ei ollut tahtonut totella; he olivat niin äkämystyneet, että matkalla oli syntynyt oikeita tappeluja, ja he olivat aivan unhoittaneet koko sen pitkän matkustajajonon, joka täyttä vauhtia vyöryi heidän takanaan.
Pecqueux ei viitsinyt totella, vaan avasi tulisijan vielä pari kertaa ja heitti sisään hiiliä, otaksuttavasti saadakseen toran aikaan. Mutta Jacques ei ollut sitä näkevinään, vaan näytti ainoastaan pitävän silmällä liikuntaa ja koetti vähentää nopeutta. Tuntui niin raitis ja suloinen veto, kun juna pauhaten kulki eteenpäin tuona lämpimänä heinäkuunyönä. Kun pikajuna viittä yli yksitoista saapui Havreen, siistivät he veturia ikäänkuin olisivat olleet yhtä hyvät ystävykset kuin ennenkin.
Kun he sen jälkeen läksivät veturitallista mennäkseen yömajaansa Rue
Francois-Mazelinen varrelle, huudettiin heille:
— Onko teillä niin kiire? Ettekö voi minuutiksikaan poiketa tänne?
Se oli Philomène, joka veljensä talon kynnykseltä oli tähystellyt Jacquesia. Mutta hän näytti jokseenkin nololta, saadessaan nähdä Pecqueuxin, ja joskin hän tuli huutaneeksi heitä molempia, tapahtui se sen huvituksen toivossa, että saisi ainakin hiukan jutella uuden ystävänsä kanssa, vaikka hänen entinen rakastajansa olikin läsnä.