— Anna meidän olla rauhassa! karjasi Pecqueux. Sinä ikävystytät meidät kuoliaiksi, meidän täytyy nukkua.
— Onpa hän oikein rakastettava, vastasi Philomène hilpeästi. Mutta herra Jacques ei ole sinua kaltaisesi ja hän varmaankin nauttisi pikku lasillisen… Vai kuinka, herra Jacques?
Jacques oli varovaisuudesta sanomaisillaan ei, kun lämmittäjä yht'äkkiä vastaanotti kutsun, ajatellen voivansa pitää heitä silmällä ja hankkia itselleen varmuutta. He menivät keittiöön ja istuutuivat pöydän ääreen, jolle nainen asetti kaksi lasia ja konjakkipullon, jonka jälkeen hän sanoi matalammalla äänellä:
— Teidän täytyy koettaa olla pitämättä suurta melua, sillä veljeni nukkuu tuolla ylhäällä, eikä hän juuri pidä siitä, että minulla on vieraita.
Tarjotessaan heille, lisäsi hän kohta sen jälkeen:
— Tiedättekö, että Lebleu eukosta tuli loppu tänä aamuna… Mutta sitäpä minä aina sanoinkin… Se vie häneltä hengen, jos hänet ajetaan takakerrokseen, joka on oikea vankila. Hän kesti kuitenkin neljä kuukautta sitä, ett'ei nähnyt mitään muuta kuin sinkkikaton… Mutta se, mikä varmaan teki tenän, kohta kun hän ei voinut liikkua tuolistaan, oli se, ett'ei hän enään voinut jatkaa tapaansa vakoilla neiti Guichonia ja herra Dabadieta. Niin, hän kuoli suuttuneena siitä, ett'ei koskaan ollut yllättänyt heitä mistään.
Philomène keskeytti puheensa, nieli kulauksen konjakkia ja sanoi sitten nauraa hohottaen:
— Vaikka kyllä he kuhertelevat yhdessä… Mutta ne ovat niin pahansuopia… Vaikka minä luulen kuitenkin, että pieni rouva Moulin on nähnyt heidät eräänä iltana. Mutta siitä ei toki ole pelkoa, että hän puhuisi mitään, siksi on hän liian tyhmä ja ja muuten niin kylläpä on hänen miehensä, alipäällikkö…
Hän keskeytti puheensa uudelleen huudahtaakseen:
— Kuulkaapa nyt, ensi viikollahan Roubaudin murhaa käsitellään
Rouenissa.