Käsittelyt alkoivat vihdoin, jurymiehet tekivät valan ja todistajien esiinhuuto sai kuulijat uudelleen uteliaisuuden ja jännityksen valtaan. Rouva Bonnehonin ja Lachesnayen nimiä mainittaessa joutuivat päät liikkeeseen: mutta Jacques kiinnitti varsinkin naisten huomiota mitä suurimmassa määrässä, ja he seurasivat häntä innokkaasti silmillään. Mutta sitten kun syytetyt oli tuotu sisään, kukin kahden santarmin ympäröimänä, eivät kuulijat voineet kääntää silmiään heistä ja olla lausumatta toisilleen saamiaan vaikutelmia. Molempien pahantekijäin ulkomuotoa pidettiin hurjana ja yksinkertaisena. Yleistä kummastusta herätti se, että Roubaud, jolla oli mustat vaatteet ja huolimattomasti solmittu kaulaliina, näytti niin vanhalta ja kasvoiltaan tylsältä ja pöhöttyneeltä. Mitä Cabucheen tuli, oli hän aivan sellainen, joksi häntä oli mielessä kuviteltu: Suurine nyrkkeineen ja petoeläintä muistuttavine leukoineen oli hän pitkässä, sinisessä puserossaan oikean murhamiehen mallikuva, hän oli sanalla sanoen sellainen olento, jota ei kernaasti kohdata metsässä.
Kuulustelu vahvisti tuota epäsuotuisaa vaikutusta ja moniaat vastaukset herättivät kiivasta mutinaa kuulijain joukossa. Kaikkiin tuomioistuimen puheenjohtajan kysymyksiin vastasi Cabucbe, ett'ei hän tietänyt: Hän ei tietänyt, mistä se johtui, että kello löydettiin hänen kätköistään; eikä hän myöskään tietänyt, minkä vuoksi hän oli päästänyt todellisen murhaajan pakenemaan. Hän näet pysyi kertomuksessaan tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, jonka hän sanoi kuulleensa juoksevan tiehensä pimeässä. Kun häneltä sen jälkeen kyseltiin hänen eläimellisestä intohimostaan onnettomaan uhriinsa, alkoi hän änkyttää ja tuli niin katkeroituneeksi ja hurjapäiseksi, että molempain santarmien täytyi pitää hänestä kiinni. Ei, ei! Hän ei muka ollut ollenkaan rakastunut häneen, ei ollut ollenkaan tuntenut mitään intohimoista halua häneen. Ne olivat pelkkiä valheita. Sehän olisi hänen käsityksensä mukaan ollut hänen saastuttamistaan, hänen, joka oli hieno nainen, kun sitä vastoin hän oli istunut vankilassa ja eli villin elämää! Lopulta rauhoituttuaan vaipui hän synkkään äänettömyyteen ja vastasi ainoastaan yksitavuisesti ja oli aivan välinpitämätön siitä, minkä tuomion voisi saada.
Samoin pysyi Roubaud siinä, jota syytöskirjelmässä nimitettiin hänen järjestelmäkseen. Hän kertoi kuinka ja minkä vuoksi hän oli tappanut Grandmorinin ja kielsi kaiken osallisuutensa vaimonsa murhaan. Mutta hän teki sen katkonaisin, melkein yhtäpitämättömin lausein, unhoitti toisinaan aivan yht'äkkiä mitä aikoi sanoa ja hänen katseensa olivat niin harhailevat ja hän puhui niin paksuja, että toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän miettinyt ja tekaissut yksityiskohtia. Kun tuomio-istuimen puheenjohtaja ahdisti häntä ja osoitti hänen kertomuksensa heikot kohdat, kohautti hän lopuksi olkapäitänsä ja kieltäytyi vastaamasta. Mitä hyödyttikään totuuden puhuminen, koska valhe ja logiikka olivat sama asia? Mutta tämä uhmailevan halveksumisen asento, johon hän oli oikeutta vastaan asettunut, luettiin hänelle erityisesti viaksi. Huomioon otettiin myöskin se suuri välinpitämättömyys, jota molemmat syytetyt osoittivat toisiaan kohtaan, ja nähtiin siinä todistus ennen tehdystä sopimuksesta, taitavasti laaditusta ja erinomaisella tahdonlujuudella toimeenpannusta suunnitelmasta. He väittivät, ett'eivät he tunteneet toisiansa, tekivätpä syytöksiäkin toisiansa vastaan, mutta tämän tekivät he ainoastaan ja yksinomaan saattaakseen tuomio-istuimen harhaan. Kun heidän kuulustelunsa olivat päättyneet, oli asia sellaisenaan jo ratkaistu. Tuomio-istuimen puheenjohtaja oli taitavasti johtanut kuulustelut niin, että Roubaud ja Cabuche olivat tarttuneet viritettyihin ansoihin ja näyttivät luopuneen itsestään. Samana päivänä kuulusteltiin vielä muutamia merkityksettömiä todistajia. Viiden ajoissa oli kuumuus käynyt niin sietämättömäksi, että kaksi naista pyörtyi.
Seuraavana päivänä herättivät muutamat todistajat todellista mieltenkuohua kuulijoissa. Rouva Bonnehonilla oli oikea menestys hienon ja arvokkaan esiintymisensä kautta. Mielenkiinnolla kuunneltiin yhtiön virkamiehiä, Vardorpea, Bessiereä, Dabadieta ja varsinkin Cauchea, joka sangen seikkaperäisesti kertoi läheisestä tuttavuudestaan Roubaudin kanssa, kun hänellä oli tapana niin usein pelata hänen kanssaan korttia Café du Commercessa. Henri Dauvergne toisti musertavan todistuksensa, että hän oli melkein varma siitä, että oli kuumeen vaikuttamassa unettomuudessaan kuullut molempien syytettyjen hillityt äänet, jotka neuvottelivat keskenänsä. Kun häneltä kyseltiin Séverinestä, osottautui hän hyvin hienotunteiseksi, antoi ymmärtää, että oli ollut rakastunut häneen, vaikka hän vaatimattomasti oli vetäytynyt takaperin, tietäessään hänen kuuluvan toiselle.
Kun vihdoinkin tuo toinen, Jacques Lantier, huudettiin esiin, syntyi kuulijain parvessa surina, ja useat kurottautuivat saadakseen paremmin nähdä. Yksinpä valamiehetkin näkyivät olevan hieman innokkaan tarkkaavaisia. Jacques oli sangen tyyni ja nojasi molemmin käsin todistajakaiteeseen samalla ammattimaisella tavalla, jota hän käytti veturiaan kuljettaessaan. Olisi voinut luulla, että tämä oikeuden eteen asettaminen olisi häntä syvästi liikuttanut, mutta hän säilytti kuitenkin täydellisen ajatusten selvyyden ja mielenmaltin. Oli aivan kuin ei asia vähintäkään olisi koskenut häntä. Hän oli valmis antamaan todistuksensa, ikäänkuin olisi hän ollut aivan vieras, aivan viaton koko asiaan. Rikoksen teosta saakka ei hänellä koskaan ollut ollut mitään puistatusta, hän ei sitä edes ajatellut, sen muisto oli kokonaan hävinnyt ja hänen elimistönsä oli tasapainossa ja täysin terve. Eikä edes nyt, kun hän seisoi kaiteen vieressä, hän tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja eikä arveluja; hän oli kerrassaan itsetiedoton.
Hän katsoi heti kirkkain silmin Roubaudiin ja Cabucheen. Ensinmainitulle, jonka hän tunsi olevan syyllinen, nyökkäsi hän kevyesti ja hienotunteisesti, ajattelematta, että hän nyt julkisesti oli hänen vaimonsa rakastaja. Sitten hymyili hän tuolle toiselle, joka oli viaton, ja jonka sijaan hänen olisi ollut asetuttava syytettyjen penkille. Sehän oli todellisuudessa säyseä ja tyhmä nauta tuo, vaikka hän näytti pahantekijältä; hän oli nähnyt, kuinka kunnollinen hän oli työssään, ja oli silloin puristanut hänen kättään. Jacques lausui todistuksensa sujuvasti ja pakottomasti ja vastasi lyhyesti ja selvästi tuomio-istuimen puheenjohtajan kysymyksiin. Sitten kun tämä oli seikkaperäisesti kysellyt häneltä hänen suhdettaan murhattuun, antoi hän hänen tehdä selkoa lähdöstään Croix-de-Maufrasista muutamia tunteja ennen murhaa, ja kuinka hän oli noussut junaan Barentinissa ja mennyt levolle Rouenissa. Cabuche ja Roubaud kuuntelivat hänen tiedonantojaan ja vahvistivat ne asennollaan. Tällä hetkellä levisi sanomaton synkkyys noiden kolmen miehen välille. Kuolemanhiljaisuus syntyi salissa; jokin, ei tiedetty mikä se oli, herätti silmänräpäykseksi valamiehissä syvää mielenankeutta. Totuus kulki hiljaa huoneen halki. Kun oikeuden puheenjohtaja halusi tietää hänen ajatuksensa tuosta tuntemattomasta, josta Cabuche oli puhunut, ja joka muka oli kadonnut pimeään, tyytyi Jacques ravistamaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut sanoillansa ruhjoa syytettyä. Nyt tapahtui jotakin, joka sai kuulijat kerrassaan liikutuksen valtaan. Jacquesin silmät täyttyivät kyynelistä ja nämä alkoivat vieriä hänen poskiansa pitkin. Séverinen, tuon onnettoman murhatun kuva suunnattoman suurine sinisilmineen ja tuo suuri musta hiusjoukko torniksi asetettuna kuten kamala kypärintöyhtö otsan yli, näyttäytyi näet jälleen hänen silmilleen, kuten se jo kerran ennenkin oli tehnyt. Hän jumaloi häntä yhä ja hänet valtasi ääretön sääli, ja tietämätönnä rikoksestaan ja unhoittaen missä oli ja kaikki häntä ympäröivät ihmiset, itki hän suuria, raskaita kyyneleitä. Useat naiset nyyhkyttivät myötätuntoisuudesta. Heistä oli rakastajan suru hyvin liikuttava, sitäkin enemmän, kun aviomies seisoi tuossa kuivin silmin. Tuomio-istuimen puheenjohtaja kysyi nyt puolustusasianajajilta, oliko heillä mitään kysymyksiä tehtävänä todistajille, mutta he kiittivät, syytettyjen seuratessa tylsin katsein Jacquesia, kun hän yleisen myötätuntoisuuden ympäröimänä palasi paikalleen.
Kolmas istuntopäivä kului kokonaan keisarillisen prokuraattorin edesvastuuvaatimuksiin ja asianajajien puolustuspuheisiin. Aluksi teki tuomio-istuimen puheenjohtaja yleiskatsauksen juttuun, jolloin hän ehdotonta puolueettomuutta teroittaen vieläkin vahvisti syytöksiä. Keisarillinen prokuraattori, joka sen jälkeen esiintyi, ei näyttänyt olevan oikein entisellään: tavallisesti vaikutti hän vakuuttavammalta, eikä noin tyhjältä kaunopuheisuudessaan. Mutta se kaikki pantiin tuon todellakin ruhjoavan kuumuuden syyksi. Sitä vastoin saavutti Cabuchen pariisilainen asianajaja paljon menestystä, kuitenkaan voimatta saada syyttömyyttä vakuutetuksi. Roubaudin puolustusasianajaja, jona oli eräs etevä asianajaja Rouenista, teki mitä tehdä voi sangen epäkiitollisesta tehtävästään. Yleinen syyttäjä ei edes saanut vastanneeksi, niin uupunut hän oli. Kun jury astui pois neuvottelemaan, ei kello ollut enempää kuin kuusi, ja täysi päivänvalo tunkeutui vielä sisään noista kolmesta akkunasta ja aurinko loi viimeisen säteen normandilaisiin kaupungin vaakunoihin, jotka ovenkamanoita kaunistivat. Syntyi äänekäs puhelu tuon kullatun katon alla ja ihmiset tunkeilivat kärsimättöminä sitä rautaveräjää vastaan, joka erotti varatut paikat siitä yleisöltä, joka sai seisoa. Mutta jälleen tuli harras äänettömyys, kohta kun jury ja tuomio-istuin uudelleen tulivat näkyviin. Jury myönsi olevan lieventäviä asianhaaroja ja tuomio-istuin tuomitsi molemmat syytetyt elinijäkseen rangaistustyöhön. Tämä aikaansai suurta hämmästystä ja ihmiset tunkeilivat hälisten ulos salista ja kuten teaatterissa kuului silloin muutamia vihellyksiä.
Koko Rouenissa keskusteltiin samana iltana tuomiosta ja seliteltiin sitä ihan loppumattomiin saakka. Yleisenä mielipiteenä oli, että tuomio merkitsi tappiota rouva Bonnehonille ja Lachesnaye-puolisoille. Ainoastaan kuolemantuomio, arveltiin, olisi voinut tyydyttää perhettä, ja vihamieliset vaikutukset olivat varmasti olleet toimessa. Mainittiin jo hiljaisuudessa rouva Leboucqia, jolla jurymiesten joukossa oli kolme tai neljä uskottuaan. Hänen miehensä esiintyminen oikeuden apujäsenenä ei tosin ollut ollut vähimmälläkään tavalla väärin. Mutta luultiin kuitenkin huomatun, ett'ei enempi toinen apujäsen, Chaumette, kuin oikeuden puheenjohtajakaan, Desbazeilles, tunteneet pitävänsä asiakirjoja käsissään niin kuin olisivat halunneet.
Kentiesi oli aivan yksinkertaisesti jury ruvennut epäröimään ja, tunnustaessaan lieventäviä asianhaaroja olevan olemassa, vielä ollut sen epämiellyttävän epäilyksentunteen vaikutuksen alaisena, joka silmänräpäyksen oli kulkenut salin läpi tuon surumielisen totuuden hiljaisen paon tapahtuessa. Tutkintotuomari Denizetin voitto pysyi kuitenkin järkähtämättömänä, ei mikään voinut vähentää hänen mestarityötään. Mutta perhe kadotti monen myötätuntoisuuden kun saatiin kuulla, että herra de Lachesnaye puhui, että hän ryhtyisi toimenpiteisiin Croix-de-Maufrasin takaisinsaamiseksi, saadakseen perijättären kuolemasta huolimatta testamentin kumotuksi, aije, joka varmaan kummastutti suuressa määrin, kun se oli lakimiehen päästä lähtenyt.
Kun Jacques tuli ulos tuomio-istuinrakennuksesta, niin Philomène, joka myöskin oli ollut todistajana, odotti häntä, eikä tahtonut päästää häntä saadakseen hänet jäämään yöksi Roueniin hänen seurakseen. Hän ryhtyisi vasta seuraavana päivänä jälleen virkaansa toimittamaan ja suostui kyllä syömään hänen kanssaan päivällistä ravintolassa, jossa väitti nukkuneensa sen yön, jona murha tehtiin. Mutta nyt ei hän makaisi siellä, kun hänen oli pakko palata Pariisiin kahdentoista ja viidenkymmenen junalla yöllä.