— Voitko ajatella mielessäsi, kertoi hän, lähtiessään Jacquesin käsikynkässä ravintolaan; voisin vannoa, että vast'ikään näin erään tuttavamme… Se oli Pecqueux, ja kuitenkin sanoi hän tässä eräänä päivänä, että hän ei suinkaan tämän asian takia viitsisi lähteä Roueniin… Käännyin kerran ympäri, ja mies, josta näin ainoastaan seljän, hiipi pakoon ihmisten joukkoon.
Veturinkuljettaja keskeytti hänen puheensa ja kohautti olkapäitään.
— Pecqueux varmaankin tuntee olevansa onnellinen sen loman johdosta, jonka minun virkavapauteni on hänelle hankkinut, ja on varmaan Pariisissa hurjastelemassa.
— Se on mahdollista… Mutta meidän täytyy joka tapauksessa olla varuillamme, sillä hän on maailman pahin ihminen, kun hän on raivoissaan.
Philomène painautui häntä vastaan ja vilkuili taaksensa.
— Tunnetko tuon, joka tulee perässämme?
— Kyllä, älä ole levoton hänen takiansa… Hänellä on ehkä minulta jotakin kysyttävää.
Se oli Misard, joka Rue des Juifsilta saakka oli heitä etäältä seurannut. Hänkin oli ollut todistajana ja lausunut todistuksensa untelon näköisenä. Sitten oli hän jäänyt paikoilleen ja kierteli Jacquesin ympärillä, voimatta lausua kysymystä, joka nähtävästi oli hänen huulillaan. Kun pari oli kadonnut ravintolaan, meni hänkin sinne ja tilasi lasin viiniä.
— Ah, tekö se olette, Misard! huudahti veturinkuljettaja. Mitenkä uusi vaimonne voi?
— Oh, oh, röhki ratavartija. Tuo ämmäroisto on vetänyt minua kelpo tavalla nenästä. Kerroinhan siitä teille viime kerralla, kun olin täällä.